Nagelina

Maanantai

2009-03-23T18:30:00.000+02:00

–Ai sulla on kissa? No ei se sitten onnistu. (nainen miehelle)

Minulla on varastossa kymmeniä hyviä aloituksia, mutta yhtään niistä en ole saanut kirjoitettua ylös tai jatkettua. Maanantai on aloitusten päivä, niitä tulvii mieleen espresso-pannua kiertäessä, lehteä nostaessa, urheilusivuja lukiessa. Niitä on niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisin. Usein on pakko työntää aloitukset pois heti kättelyssä, kieltäytyä ajattelemasta lainkaan, yhtään tai mitään.

Jos olen maanantaisin töissä toimistossa, päivä menee ohi tuskallisen nopeasti. Mitään ei ehdi, mitään ei tule tehtyä oikeasti. Eikä etenkään lopetettua. Luikahdan töistä pois niin nopeasti kuin voin, juoksen viimeisten joukossa pyörätunnille ja poljen niin kovaa, etten saa lopulta enää henkeä. Sitten eräänä maanantaita edeltävänä viikonloppuna luen jostain, että Jippu käy spinningissä. Se saa minut luopumaan lempilajistani ja kokeilemaan jotain muuta.

Illalla tekisi mieli käpertyä kerälle kuin opossumi ja piiloutua hännän alle. Maailma pysyisi poissa sillälailla, hyvin.

Sunnuntai

2009-03-22T13:53:00.000+02:00

Jossain vaiheessa kevättä aloin ostaa kotiini tulppaaneja. Niitä saa vaikka kadun päässä olevasta K-kaupasta, ne ovat kauniita sulkeutuneita ja avonaisina, eivätkä ne maksa paljon. Haaveilen, että jonain päivänä minun ei tarvitse ostaa leikkokukkia itse. Että joku toisi niitä minulle yllätyksenä ja pyytämättä. Pieni vaiva, suuri ilo. Silloin minä tietäisin, että olen löytänyt yhden asian, mitä etsin.

Tuijotan ikkunalaudalla olevaa kahta kimppua, toinen avautunut, suuri ja vaaleanpunainen. Toinen pieni, vielä suurimmaksi osaksi nupulla ja sinertävän burgundinpunainen. Havahdun siihen, että vastapäisen talon nuori poika tuijottaa koneensa takaa takaisin. Siinä me istumme, katselemme kujan yli toisiamme, koko online-yhteisö auki pöydällä, yksi ainoa todellinen ihminen kahden ikkunalasin takana.

Sunnuntaina saa valita, mitä ajattelee ja tekee. Sunnuntai on aktiivinen päivä, avoin kaikelle. Parasta on herätä jonkun kivan ja ihanan vierestä, maata siinä pitkälle iltapäivään, jutella ja puuhastella, huomata jossain vaiheessa, että pitäis kai syödäkin jotain. Tässä vaiheessa en edes suutu, jos jään yksin, sunnuntai antaa senkin anteeksi. Ikävä tulee vasta maanantaina, keskiviikkona se on jo ylitsepääsemätön.

Jos herään yksin, sunnuntai hurahtaa ohi ennen kuin ehdin edes ajatella, mitä söisin aamiaiseksi. Seisoksin pitkään keskellä huoneen lattiaa ja ajattelen, tanssin vähän. Tai paljon, jos tanssittaa. Sunnuntaina kukaan ei pakota, kukaan ei sano että pitäisi. Sunnuntaina saa juoda litroittain kahvia ja teetä ja käydä hakemassa valmisruokaa, katsoa vaikka televisiota, käydä kävelemässä, olla hiljaa tai puhua loputtomasti. Sunnuntaisin pesen pyykkiä ja tekisin ystävieni puolesta ihan mitä tahansa.

Lauantai

2009-03-21T11:40:00.002+02:00

Jos on jotain miesjuttuja, niin lauantaisin en koskaan herää kotoa, jään aina edellisenä iltana yöksi. Paitsi tänään, herään kotoa, ja se tuntuu oudolta, pitäis tehdä, hoitaa kotiaan tai jotain. Jos näin lauantaisin olisi miesjuttuja, heräisin silti huomenna kotoa, sillä jostain syystä lauantaisin raahaan miehet kotiini. Tai sitten ne tulevat ihan omatoimisen reippaasti. Siitä minä pidän.

Kotona olo lauantaina tekee levottomaksi. Yritän aina vähän olla hyvä ihminen, siivota, käydä kaupassa tai muuta normaalia. Mutta sitten unohdun yksiön keittiön ja huoneen välille, lukemaan pinon päällimmäistä kirjaa. Tai saan idean lähteä puolen tunnin varoitusajalla sadistiselle liikuntatunnille. Tai sitten vain istun, imurin vieressä, ja ajattelen.

Lauantait ovat hitaita päiviä ja niitä harvoja päiviä, kun tunnen tarvetta olla yhteydessä ulkomaailmaan. Lauantai on myös ainoa päivä, kun yhteys ulkomaailmaan on tukossa, sumun peitossa. Vaikka kuinka yrittää, aina jokin vastustaa. Huidon ja hymyilen, kukaan ei huomaa. Kassaneidillä on liian kiire (olisi toki minullakin, lauantaina), naapurinpoika on hajamielinen tai krapulassa, levykaupassa sattuu tiskille se umpimielisin nuori mies, joka menee sekaisin kun sille näyttää hampaansa ja siristää silmiään.

Lauantaisin minä yleensä ihastun. Ajatuksiini, itseeni, elämäni ihmisiin. Lauantaisin ei muista, mitä pettymys on.

Perjantai

2009-03-20T12:07:00.003+02:00

Kun herään aamuisin, en aina tiedä mikä viikonpäivä on. En aina, mutta joskus, joidenkin päivien kohdalla, sen aistii heti.
Tänään on: perjantai.
Tänään on: maanantai.
Tänään on: tiistai, torstai tai keskiviikko, en tiedä mikä.

Nyt on perjantai, surullinen, haikea perjantai. Aivan sama paistaako ulkona aurinko vai onko paistamatta, minulla on alakuloinen olo. Jos olen töissä, alakuloon sekoittuu outoa toivetta, että viikonloppu muuttaisi jotain. Eikä se koskaan muuta. Jos olen muualla, kuten nyt, näen kaikki toiveisiinsa takertuvat ihmiset alakerran Anttilan Top Ten -osastolla, ja jollain tapaa säälin heitä, sillä viikonlopun lopussa odottaa pettymys. Haluttaisi kävellä jokaisen viereen, ottaa kaupunkilaista kädestä kiinni ja viedä pois. Kahviloiden ja kirjastoiden ajattomuuteen, pitkien kävelylenkkien loputtomuuteen.

Alitajuisesti toivon, että hyllyjen välissä kävelee joku toinen harhailija, joka on jo tajunnut tämän päivän toiveiden turhuuden, mutta näen vain mustasankaisiin silmälaseihin pukeutuneita itseäni kymmenen vuotta nuorempia ihmisiä, täynnä perjantai-toivetta tai eilisillan krapulaa. Käännän katseeni pois, poimin hyllystä satunnaisen kirjan ja syvennyn siihen suurella kiinnostuksella.

Kirja on auki edessäni, koneen tuulettimen hurina alkaa saavuttaa huolestuttavat mittasuhteet. Olen tuijottanut vilkkuvaa kursoria samassa paikassa kolme päivää. Tämä on neljäs. Perjantai.

Apteekkitarina

2008-07-31T19:54:00.002+03:00

Tapahtui tosielämässä:

Nuori Nainen päättää piipahtaa apteekkiin matkalla ruokakauppaan. Päätös on puoliksi pitkään mietitty, puoliksi spontaani. Hoidetaan asia pois päiväjärjestyksestä -tyyppinen. Nainen astuu apteekkiin, josta on aiemmin ostanut lukemattomia paketteja halvinta mahdollista ibuprofeenia (vuosien varrella merkki on vaihdellut), antihistamiinia, kurkkutabletteja, salmiakkia, ehkäisypillereitä ja yrttiteetä, joka aiheutti sydämentykytystä eikä auttanut unettomuuteen, vaikka piti.

Ravintolisiä oikealla puolella, perusvoiteita vasemmalla. Nainen etsii puolihuolimattomasti katseellaan jo myyjää, kunnes silmän korkeudelle tulee teksti "raskaustestit". Hienoa, juttu on tehty aika helpoksi. Kotona puolen tunnin googlailu on jo paljastanut naiselle, että Suomi on täynnä naisia, jotka yrittävät oikeasti lasta ja ostavat testejä pakettikaupalla netistä. Keskustelupalstoilta käy ilmi, että testeillä ei ole keskenään mitään suurempaa eroa, mutta jotkut haluavat olla Aivan Varmoja, sillä usein juuri viidennellä viikolla voi tulla Suuri Pettymys. Nainen olisi nyt mahdollisesti viidennellä viikolla.

Testejä on kaksi riviä, mutta silti laatikot on tungettu luonnottoman pieneen tilaan. Merkkien nimet eivät tietenkään sano Naiselle mitään. Silmäkulmasta hän näkee, että vasemmalla puolella partioi myyjä. Kun Nainen kääntää päänsä ja hymyilee, hän muistaa, että myyjä on sama, joka myi hänelle yrttiteetä, joka aiheutti sydämentykytystä. Myyjä pyrähtää vierelle, alkaa selittää. Ainoa seikka, mistä Nainen on kiinnostunut, on selitys testien järjettömälle hintahaitarille ja sille, voiko testin tehdä heti. Siis välittömästi nyt, illalla, kun hän pääsee kotiin.

Myyjä, tai sittenkin farmaseutti, on lyhyt, melkein Naisen itsensä pituinen, ruskeatukkainen ja hoikka. Kasvot ovat ammattimaiset, ilmeettömät. Nainen miettii, muistaako farmaseutti myyneensä hänelle yrttiteetä, joka aiheutti sydämentykytystä, sillä siitä on jo yli vuosi ja sen jälkeen hän hankki lääkäriltä oikeat unilääkkeet, vaikka oli varma, ettei sitä koskaan tekisi.

Tilanne menee miellyttävästi. Kuten yrttiteenkin kohdalla, farmaseutti jännittää enemmän kuin Nainen, esittelee tunnollisesti ja vastailee kysymyksiin. Nainen tarttuu lopulta halvimpaan pakettiin, sillä niillä ei todellakaan ole mitään eroa ja muistaa samalla, että joskus jotkin lääkkeet nostavat hormonipitoisuuksia ei-toivotulla tavalla. "Eihän tavallisista flunssalääkkeistä, kurkkupastilleista ja sellaisista, ole mitään haittaa tämän tekemiselle?" Nainen kysyy. "Ei tietenkään", vastaa farmaseutti. Nainen on tyytyväinen ja lähtee kassaa kohti, kun farmaseutti lisää ystävällisen lammasmaisesti hymyillen: "Mutta kai sä tiedät, että jos olet raskaana, niin ei oikeastaan kannattaisi syödä mitään lääkkeitä, ettei tule vahinkoa?"

Nainen nyökkää hajamielisesti, mutisee jotain. Kassalla on nuori poika, jolla on korvakoru ja trendiparta. Ilme on nuoren pojan, jolla on korvakoru ja trendiparta ja joka lyö kassaan Nuoren Naisen raskaustestin. Ajatteleeko se samalla tavalla kuin farmaseutti? Että jos Nuori Nainen tulee apteekkiin ja ostaa raskaustestin, niin se automaattisesti tarkoittaa, että lapsi on toivottu, haluttu ja sitä on yritetty pitkään Vakituisen Kumppanin kanssa. Että testissä halutaan olevan kaksi viivaa.

Ulkona Nuorta Naista on kismittää. Hän haluaisi marssia takaisin apteekkiin, kauhoa hyllystä farmaseutin edessä kaikki flunssalääkkeet ja ilmoittaa samalla testin olleen positiivinen. Sillä kaikki sukukypsille nuorille naisille ei ole siunattu vauvakuumetta tai äidinvaistoa. Viiden viikon Suuri Pettymys olisi nuorelle naiselle Suuri Ilonaihe ja hän haluaisi kertoa sen farmaseutille, ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikki eivät "yritä" lasta, laske hedelmöittymisaikaa minuutin tarkkuudella. Joillakin vain menee kondomi rikki yhden illan jutun aikana ja ainoa mahdollinen ajatus silloin on, meneekö poisto-operaatiossa koko päivä vai voiko jo iltapäivällä mennä töihin.

Mutta Nuori Nainen lähtee kävelemään kotiin, antaa olla, ja toivoo, että halvin mahdollinen testi näyttää tunnin kuluttua vain yhden ainoan viivan.

Valkotossutädit

2008-07-20T13:19:00.005+03:00

Tapahtui kesän tehdessä tuloaan Punavuoressa Helsingissä. Olimme lounaalla mainiossa Kahvila Suomi -ravintelissa, joka on nykyään pääasiassa japanilaisturistien kansoittama. Ne ovat ihan kivoja ja myös yksi syy, miksi tykkään käydä paikassa. Jos japanilaiset tykkäävät mestasta, jossa kokkina on iso musta mies ja ruokana ehkä kaupungin parasta lohikeittoa, se ei voi olla kovin paha paikka.

Juuri lohikeiton takia olen alkanut Suomea suosia alunperin. Liekkö siis mikään ihme, kun nälissäni ja voi/maitohurmoksessani olin jonottamassa soppakattilalle jo toisen kerran saman päivän aikana. Soppajono on Suomessa aika pienessä tilassa ja pöytämme sattui olemaan vielä sen vieressä, joten väkisinkin joutuu näkemään kaikki muut tyypit, jotka keittoa haluavat. Siinä rauhassa jonottelin, kunnes tajusin takanani olevan keski-ikäistyneen rouvashenkilön puhuttelevan minua.

-Niin, minähän olen uusi täällä [sic], mutta en tiennytkään, että täällä saa santsata lounaalla.

Anteeksi mitä? Tuijotin rouvaa mykistyneenä ja aloin kauhoa lisää herkkua lautaselleni. Mielessäni ei ollut edes käynyt, että jos lounaspaikassa on ns. buffet-tyyppisesti ruoka esillä, sitä EI saisi ottaa lisää, jos maistuu. Samaa järkeilyyn tulin päätyneeksi sen sekunnin aikana kun olin hiljaa ja sitten vain mutisin paheksuvalle tädille jotain epämääräistä täyden, TOISEN, keittolautaseni takaa.

Ei minua niinkään se ärsyttänyt, että huonohiuksinen akka tuli kertomaan puolitoistametriselle, kohtuullisen pieniruokaiselle tyttölapselle, ettei saa santsata. Vaan se, että se katsoi asiakseen puuttua toisen ihmisen elämään. Me emme tunne, joten se miten minä toimin, ei kuulu sinulle. Etenkin kun santsaukseni jälkeenkin siellä kattilassa oli edelleen noin viitisen litraa sitä keittoa jäljellä sinulle. Voit vaikka santsata sitten kun olet sen ensimmäisen lautasellesi syönyt.

Purin harmini samantien pöydässä ja olen sittemmin kertonut juttua eteenpäin ei paikalla olleille kavereille. Ja unohdin koko jutun. Kunnes matkustin eilen tavanomaisen lyhyen matkani Kampista Hakaniemeen metrolla.

Matka on niin lyhyt, ettei sen aikana viitsi yrittää istumaan. Mieluummin seison kolme pysäkinväliä ja, niin sanotusti, minding my own business. Tällä kertaa kävelin sisään astuessani vaunun toiseen päähän välikköön, josta arvioni mukaan pääsisi kätevimmin Hakiksessa pois ja rullaportaisiin. Välikön toiselle puolella retkotti nuori mies urheilukamojensa kanssa. Toisella puolella valkoisiin Ecco-tossuihin, valkoisiin housuisin ja raidalliseen "kesä"paitaan pukeutunut rouva kaupunkireppuineen (*brrr*). Oli aika looginen ratkaisu mielestäni mennä seisoskelemaan täyden kauppakassin kanssa siihen heidän keskelleen. Ja kun väsytti, niin nojailin puolihuolimattomasti ei käytössä oleviin liukuoviin.

-Siinä ei kyllä saisi seistä.

Anteeksi mitä, säpsähdin. Rouva puhutteli minua paheksuvasti tuijottaen.

-Ne ovet voi aueta minä hetkenä hyvänsä ja sä voit tipahtaa siitä radalle.

Tuijotin edelleen. Sain tosin änkytettyä tyhmänä jotain "no ei ne ole ennenkään auenneet" -tyyppistä, joka tietysti raivostutti rouvan täysin. Samalla painauduin koemuotoisesti lähemmäs ovia. Rouva tärisi kiukusta. Ei siksi, että olisi ollut hengestäni huolissani, vaan koska olin rikkonut sääntöjä.

Kun urheilijapoika poistui Kaisaniemessä, siirryin aika loogisesti sille paikalle ja aloin nauraa itsekseni. Siitäkään rouva ei tykännyt, mutta koki ilmeisesti saaneensa erävoiton, koska olin siirtynyt ovien edestä pois. Se ei vain tajunnut, ettei sillä siirtymisellä ollut mitään tekemistä meidän keskustelumme kanssa.

Mikä helvetti näitä naisia riivaa? Onko niillä niin surkea pieni elämä, että katsovat asiakseen ojentaa muiden parempaa kulkemaan niitä tavallisia tylsiä polkujaan. Eivätkö ne tajua, että minä elän tässä näin ja sinä siinä niin, eikä meidän poluillamme ole mitään järjellistä yhteyttä ennenkuin sinä katsot asiaksesi sellaisen väkisin vääntää.

Huokaus.

Juhannustarina tai Elämä kuten se on

2008-06-21T15:55:00.003+03:00

Hän istui ikkunalaudalla kirja polvien päällä ja luki. Stieg Larssonin trendikkään trilogian ensimmäisestä osasta oli kulunut jo puolet. Huomio harhautui välillä pokkarin tiheään ladotusta sivusta kujalle. Tuntiin kujalla ei ollut näkynyt ketään, mutta yhtäkkiä ikkunan ohi juoksi kolme tummaihoista tyttöä tiukasti letitetyt mustat tukat liehuen.

Satoi kaatamalla. Vesi kerääntyi pienen kujan syvänteisiin ja virtasi niistä epämääräisen laiskasti kohti jyrkkää puistonrinnettä. Tytöillä ei ollut päällään kuin ohuet hupparit, yhdellä ei sitäkään. Mikä kumma ihmisiin meni juhannusaattona. Vaikka olisi ollut pakkasta kymmenen astetta, jengi olisi taatusti käppäillyt ulkona ilman sukkahousuja ja kunnon takkia. Vain siksi että oli keskikesä ja silloin kuului olla vähissä vaatteissa.

Hänen ajatuksensa katkesi neljännen teekupillisen keittämisen ajaksi. Vaikuttavan teevalikoiman ehtisi hyvinkin juoda seuraavan kahden päivän aikana läpi. Tosin kirja ehtisi loppua ennen sitä. Ja ehkä sadekin, jos huonosti kävisi.

Auerin teetalon mausteiden ja suklaan etäinen maku muistuttivat talvesta, kun hän antoi periksi ja avasi koneen. Hetken mielijohteesta hän kokeili oliko kaveri linjoilla. Oli se. Hänen teki mieli maanantaina keikan heittävän bändin levyä, eikä juurikaan miettinyt piratismin vaaroja pyytäessä tiedostoja itselleen.

Yhteys takkusi. Helvetti, oliko pakko. Saattoi se johtua koneestakin, joka oli jo miltei viisi vuotta vanha Fujitsun raakile. Mutta rakas sellainen, joka yskähteli, kaatui välillä kokonaan, mutta käynnistyi aina uudestaan. Tarkoitus oli ollut siirtää koko kovalevy joululahjaksi saadulle iPodille, mutta se oli jäänyt tekemättä. Niin kuin moni muukin asia joulun jälkeen.

Mikä helvetti siinä on, että jos perusiltana makaat vain kotona ja olet onnellinen siitä ettei huomenna tarvitse mennä töihin, niin juuri tänään pitäis olla niin saatanan hauskaa? kaveri kirjoitti kun lataus ilmoitti kestävänsä vähintään kuusi tuntia.

Mä ainakin olen pitänyt ihan tarpeeksi hauskaa tällä viikolla, hän kirjoitti tietäen että vastaanottaja tiesi mistä oli kyse ja älysi olla kyselemättä enempää ellei häntä itseään huvittanut tilittää.

–Sulla on niin kotoisa kämppä, mies oli todennut edellisaamuna ennen lähtöä.

Hän oli maannut alastomana peittojen alla laskevassa, mutta edelleen vahvassa kuohuviinihumalassa ja toivoi, että tyyppi älyäisi jo lähteä. Kello näytti kahdeksaa, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan laittaa miehelle aamiaista siihen aikaan. Eikä mihinkään muuhunkaan aikaan, mikäli se hänestä riippuisi.

–No kiitos, mä kuulen tota aika usein, hän vastasi ja oli varma että menettäisi tajuntansa jos pinnistelisi hereillä enää yhtään ylimääräistä minuuttia.

Useammin hän oli kuullut, että pieni yksiö muistutti miehen asuntoa. Tavallaan se oli imartelevaa, mutta koskaan ei voinut olla varma, piilikö sanojen takana hyvin kätketty sovinistinen piikki. Hän antoi ajatuksen olla ja toivoi vain, että asuntoa tarkasteleva silmälasipäinen tunkeilija häipyisi mahdollisimman nopeasti.

Puolitoista vuorokautta myöhemmin hän tajusi tilittävänsä vieläkin mielessä roikkuvaa morkkista ystävälleen tiedostojen siirtyessä bitti kerrallaan koneelta toiselle. Aikaa oli, latauslistan mukaan pari tuntia, ja hän piti siitä, että sai ajatella kirjoittamalla. Silloin asiat jäsentyivät selkeämmiksi kokonaisuuksiksi, eivätkä töksähdelleet ulos suusta samalla tavoin kuin normaalissa keskustelussa.

Jutustelu hiipui hiljalleen ja hän asettui takaisin ikkunalaudalle kirjan kanssa. Vastapäiseen taloon, siihen ikkunaan jossa yleensä hiippaili puolialaston nuori mies, oli ilmestynyt bileseurue. Paljon värikkäisiin paitoihin pukeutuneita tyttöjä ponihännät päässä ja siideripullot kädessä. Hetken hän yritti selvittää, oliko puolialaston nuori mies myös ikkunassa, kunnes tajusi tyttöjen tuijottavan häntä itseään suoraan sateen läpi.

Pieni paniikin tunne, sellainen suorasukainen yksinäinen esilläolo muuten juhlivassa kaupungissa, tipautti hänet nopeasti ikkunalaudalta. Hän hiippaili keittiön ikkunan luo vain todetakseen, että ne tuijottivat edelleen. Ehkä viittoivatkin keittiön suuntaan. Saamarin saamari, edes omassa asunnossaan ei nähtävästi saanut olla rauhassa, ellei vetänyt verhoja kiinni ja istunut pimeässä katsoen jotain typerää televisiosarjaa DVD:ltä virallisen juhlinta-ajan.

Hän heittäytyi ärsyyntyneenä sängylle ja jatkoi sitkeästi svedu-dekkarin parissa, vaikkei ollut lainkaan varma, että aamulla firman laskuun ostettu kirja oli kaiken sen vaivan väärti. Kirjassakin päähenkilö vietti juhannusta yksikseen, tosin periruotsalaiseen tapaan snapsin ja sillin kera. Hän puolestaan oli syönyt koko päivän niin terveellistä ruokaa, että hirvitti. Pelkkiä kasviksia, teetä ja hedelmiä.

Ei tuntunut juhannukselta. Kuten ei aiemminkaan. Aivan samanlainen päivä se oli kuin muutenkin yleiset, pakolliset bilepäivät. Kerrostalossa oli elämää saman verran kuin normaalinakin arkena. Erona oli se, että tästä päivästä oli työpaikalla ja kavereiden kesken puhuttu jo viikko, yritetty selvittää mitä ihmiset tekivät. Aika moni oli väittänyt olevansa tekemättä yhtään mitään. Ei bileitä tai muutakaan sälää. Ainoastaan pino kirjoja, muutama leffa ja paljon ruokaa.

Ja sillä sekunnilla hän oli sataprosenttisen varma, että oli ainoa, joka todella vietti juhannuksensa niin. Normaaliolosuhteissa hän olisi välittömästi alkanut sääliä itseään, tekstannut tai viestinyt läpi kaikki tutut, puolitutut ja tuttujen tutut, ja hankkiutunut kaupungin parhaimpiin bileisiin. Mutta jokin pysäytti.

Ehkä se oli sade. Ehkä se oli polvien päällä tukevasti auki oleva kirja. Tai loput vihannekset ja omenamehu jääkaapissa. Ei hän sitä sen tarkemmin osannut eritellä. Mutta se teki hänet hetkeksi rauhallisemmaksi kuin hän oli tuntenut itsensä moneen kuukauteen.

Se tulee joka kevät

2008-05-27T20:25:00.002+03:00

Eikö se niin ole. Väsymys, uupumus, inho aurinkoa kohtaan. Halu nukkua, hautautua peiton alle, kun muut. Nauttivat siitä kaikesta.

Tämä on ollut ensimmäinen kevät, joka on mennyt minulta ohi. Ei masennuksen vuoksi, vaan tapahtumien. Kaikki hyvät asiat ketjuuntuivat sulavaksi kokonaisuudeksi, kun yksi loppui, aloin jo valmistella tai odottaa seuraavaa. Tuskin ehdin takaisin Kaakkois-Aasiasta, kun täytyi jo järjestellä, kutsua, luukuttaa pitkäripaista. Ja kun se viikonloppu katosi juhlineen tyytyväiseen myhäilyyn, tajusin olevani viikon päässä seuraavasta matkasta.

Voisin elää matkalaukun kanssa, tien päällä. Huomasin miettiväni useampaan otteeseen ammatinvaihdosta, sitä helpompaa tietä, ettei koko ajan tarvitsisi - olla huonolla tuulella. Nyt mietin miten jaksan vielä kolme kuukautta. Se tuntuu mahdottomalta

haamusärkyineen, kuten jo kaksi ystävää on todennut omistaan. Sellainen särky ei jätä rauhaan, ei katoa ja puhkea kuin saippuakupla. Victoria Chaplinin ja Jean-Baptiste Thiérréen Le cirque invisiblessä nuo saippuakuplat soivat ja särkyvät kuin lasi. Tämä raaja on kuitenkin edelleen ehjä, vaikka luulinkin sen jo menneen rikki. Se taisinkin olla vain minä itse.

Mutta onneksi on sunnuntaita, jolloin voi muistaa hetkellisesti jonkun muun aiheuttaman odottamattoman huimauksen. Vaikka se olisikin jo maanantaina poissa. Sellainen teinitytön tunne on huikea, harvinainen. Kestää ehkä jopa kaksi silmänräpäystä ennen kuin alan miettiä, milloin tämä tapahtui edellisen kerran. Ja muistan lasisen, säröille soitetun raajani.

Lomaunia

2008-03-10T21:57:00.002+02:00

Päivisin mielessäni pyörivät koneet, ohjelmat ja sanat. Asiat toistensa jälkeen toistuvina ja kuitenkin sen verran erilaisina, että pitää keskittyä. Toisella aivopuoliskolla etsin melun ja kikatuksen estävästä musiikista merkityksiä ja välillä pelkkää rytmiä. Kahden, kolmen ja välillä kuuden ryhmissä, naputan ratikassakin tankoa, sormeilen laukunhihnaa kuin se olisi piano. Jota en osaa soittaa.

Yöllä näen unta Tonle Sapista. Kartta on unessa uusi, tarkka kuin valokuva. Olen jo Angor Watissa tai ainakin lähellä sitä. Haaveilen kuumuudesta huolimatta kiipeäväni ylös, istuvani veneessä rinkan päällä. Ja miettiväni vain sitä nimenomaista hetkeä enkä lainkaan sinua.

Kirjoista tajuan, että siellä on kuuma. Minä ehkä palan. Saan ihosyövän tai tappavan taudin. Käärme puree. Enkä tule koskaan takaisin. Pitääpä muistaa siivota asunto. Kaikkea tosin ei ehdi piilottaa, löytävät sen kuitenkin.

Derevo

2008-03-06T21:43:00.004+02:00

Kun ei vähään aikaan kirjoita, niin kyllä sitä tuntee itsensä aika pöhköksi aloittaessaan vain mainitakseen että on nähnyt jotain. Mutta: Derevo kävi Suomessa ja odotin ihan hulluna, kyllä. Pitää tunnustaa, että odotuksissani petyin, mutta esitykseen en. Ketzal oli aivan erilainen kuin muutaman vuoden takaisin Islands in the Stream. Vaikka ryhmän tunnistikin samaksi, oli liikekieli jotain aivan muuta.

Islands oli sininen, kylmä, vetinen, klassinen, kepeä./Ketzal punainen, kuuma, raskas, märkä, rujo.

Molemmista tuli loppumattomuuden tunne. Ketzelin oli määrä kestää 80 minuuttia, se kesti kymmenen minuuttia vajaan kaksi tuntia. Kerran mietin että tunti on jo ainakin kulunut ja sitten katsoin lavaa, joka täyttyi vedestä, ja ihmisiä, joiden sukupuoli katosi paljaisiin yläruumiisiin, ajeltuihin päihin, raajoihin, joissa ei ollut grammakaan ihraa. Ketterää, trimmattua, kaunista, joustavaa.

Näitä esityksiä, että olisipa hauska lukea edes etäisesti sanalliseen kuvailuun kykenevä kritiikki.

Mediasukupolvi

2008-02-23T19:27:00.002+02:00

Viime viikolla valtakunnallisessa sanomalehdessä oli teatteriarvion yhteydessä ihan nimeltä kiittäen mainittu vanha kaveri. Sellainen, jonka olen tuntenut jo yli kaksikymmentä vuotta. Myhäilin itsekseni, onnittelin tekstiviestillä ja sain takaisin ilahtunutta palautetta.

Samana päivänä bongasin entisen opiskelukaverini ja vuoden mittaisen kämppikseni valtakunnallisesta aikakauslehdestä. Hyvin kirjoitetusta jutusta tuli itsellekin hyvä ja ylpeä mieli. On se päässyt pitkälle, kaikesta huolimatta.

Tänä viikonloppuna lukiosta asti tuntemani ystävä oli päätynyt ison maakuntalehden poliittisten spekulaatioiden kohteeksi. Yllätyin, mutta en sittenkään. Tuntui kivalta nähdä se nimi sellaisten rinnalla, joihin en ikinä tulisi suhtautuneeksi vakavasti. Tähän suhtauduin.

Tällä viikolla oma nimeni on näkynyt, tosin valitettavasti mainonnan palvelukseen valjastettuna, valtakunnallisessa sanomalehdessä ja tekstiäni on myös suoraan lainattu kerran.

Tämäkö on siis pelin henki. Olet lehdessä, olet olemassa. Jos et ylitä viittaus/siteerauskynnystä, sinua ei ole. Ainakaan kovin suuressa määrin.

Paniikkia ja sitaatteja

2008-02-02T09:36:00.000+02:00

Sain eilen ahdistuskohtauksen. Kesken bileiden. Se tuntui vieraalta, vaikka olen ollut siinä tilassa ennenkin, vuosia sitten. Hengitys alkaa kiihtyä, maailma pyörii tavallista lujemmin, eikä katse kohdistu mihinkään. Yritin ajaa sitä pois tanssimalla, mutta ihmiset tulivat liian lähelle. Joku tyyppi mulkaisi ilkeästi, kun astuin varpaille (hei, miten muuten täällä pitäisi tanssia kuin liikuttamalla jalkojaan?). Yläviistossa oleva bändin solisti katsoi kivasti, mutta sitten joku hyppäsi eteen ja piti päästä pois. Happi loppui, vaikka halli oli iso, eikä niitä ihmisiä nyt niin paljon ollut.

Pahinta tuossa tilassa on, ettei edes itketä. Ulkoisesti näyttää ja kuulostaa lähinnä draamakuningattarelta, sillä sitä istuu vain paikallaan idioottimaisesti polvet yhdessä ja miettii, miten pääsisi pois.

Kun tulin kotiin, tajusin vielä pitäväni kädessä kaljapulloa. Siitä tuli hirveän surullinen olo. Siihenkö se kaikki tiivistyy.

Aamulehden lukeminen katkonaisen yön jälkeen oli irtonainen kokemus. Hesarissa oli kaksi sitaattia kirjoittamistani jutuista. Luin omaa tekstiäni, jossa ei tietenkään ollut kirjoittajan nimeä, median vain, ja ihmettelin, että tuossako se 50 tunnin työviikko on. Joku valtamedian alemman kastin toimittaja on viitsinyt lukea juttujani ja vielä pitänyt niitä hauskoina tai hyvin kirjoitettuina. Kummallista. Tai: niitä työtarjouksia odotellessa.

Roísín!

2008-01-31T09:03:00.000+02:00

Pitkä ja laihaakin laihempi irlantilainen tuli ja valloitti sydämeni kahden tunnin aikana täydellisesti. Nyt antaisin mitä tahansa, jos saisin olla Roísín Murphy. Tyyliguru ja upea eletronica-laulaja, jolla on ilmiselvästi hauskaa esiintyessään stilettokoroissaan. Bändi soitti vähän ponnettomasti välillä mutta olisipa mainiota, jos joskus kuulisin Primitivestä levyllä saman version kuin eilen Kulttuuritalolla. Kahden tunnin keikka meni hujauksessa, katsoin kelloa ensimmäisen kerran vasta ennen encorea.

Roísín, I'm your biggest fan.

"Miehet on sikoja."

2008-01-26T18:36:00.000+02:00

Mutta minulla on maailman kauneimmat uudet kengät. Sisäinen carriebradshawini sijoitti sydänsuruissaan punaisiin kiilakorkoisiin satiinikenkiin, Camperin Carmenit, joille tämä kuva ei tee salamoineen oikeutta. Jalassa kuin lenkkitossut. Nämä ja lasillinen hyvää viskiä - mitä muuta nainen voisi kaivata.

Elokuvia ja elokuvia

2008-01-23T21:27:00.000+02:00

Päivä ei voi olla huono, jos se alkaa elokuvalla ja päättyy elokuvaan, eikä siihen liity mitään festivaalitoimintaa. Tänään alkoi toki myös DocPoint, johon olisin toki myös mennyt, mutta joka paikkaan ei voi revetä. Etenkin jos käy niin harvinaisesti, että on se toinen kerta vuodesta, jolloin saa oikein ensi-iltakutsun käteen juhlapuku-toiveella varustettuna. Sinänsä hukkaan heitettyä promoa, että en ole julkkis, en pukeutunut juhlapukuun, enkä edes mennyt Sedulaan virallisiin bileisiin. Väsytti ja ärsytti. Koko suomalainen elokuvaskene. Uskokaa pois, yhden päivän aikana kolmen ohjaajan kohtaaminen saa egokiintiön hyvinkin täyteen.

Ja senkin voin tässä nyt rehellisesti tunnustaa, että Jason Reitmanin Juno ja Perttu Lepän 8 päivää ensi-iltaan olivat valovuosien päässä toisistaan. Sillä lailla, että Juno oli siellä nerokkuusasteen kovemmalla puolella. En nyt ihan heti muista, milloin leffassa olisi ollut yhtä nerokasta dialogia. Vaikka siinä oli niin sanottua syvyyttä, ei se ärsyttänyt, vaan kutkutti. Ja näyttelijät oli löydetty juuri niin, että ne oikeasti pystyivät luontevasti laukomaan sellaisia juttuja, tuosta vain. Otetaan vaikka J.K. Simmons, joka näytteli maailman parasta ja kultaisinta ja cooleinta isää samaan tapaan kuin Spidermanin päätoimittajaa. Eikä haitannut yhtään. Pieni sävy- ja asennoitumisero teki paljon ja kemia Ellen Pagen kanssa toimi ällistyttävän hyvin.

Lepän kolmas leffa taas...ääh, en tiedä viitsinkö sanoa mitään, kun en voi sanoa oikein mitään kaunista. Paitsi että Unto Helo oli aivan saman näköinen kuin Heath Ledger! Liekkö johtunut siitä, että maanisesti luin uutisia Heathin kuolemasta koko päivän, mutta yhdennäköisyys oli hämmästyttävä. Mikko Leppilampi ei kuulu tusinatavarana lainkaan suosikkeihini ja Laura Birn alkaa ehkä jo hiema kyllästyttää. Tai kuten kollega totesi: ilkeää on helpompi näytellä, sillä Lauran rooli oli yksinkertaisesti monesti tehty ja tylsä.

Heathia jään todellakin kaipaamaan. Ehkä siksi, että The Dark Knight näyttää hänen osaltaan niin järkyttävän hyvältä. Psykopaatti rulettaa. Huh.

Ihmis(t)en ikävä

2008-01-20T19:15:00.000+02:00

Miten vaikea on nykyään aloittaa kirjoituksia. Ihan yksinkertaisia, muutaman lauseen juttuja. Herään keskellä yötä siihen, että unessa saan mieleeni täydellisen lauseen ja nukahdan uudestaan, vaikka luulen kirjoittavani sen ylös.

Tämä viikko on periaatteessa ollut lopulta hyvä viikko, edellisestä kirjoituksesta huolimatta. Sain lomani, tosin en silloin kun tahdon, mutta kuitenkin. Vietin kolme iltaa ja viikonlopun ns. hyvässä seurassa. Muistin, kuinka tärkeää huumorintaju ja tyhmille asioille nauraminen on. Katselin sinä toisena iltana pöydän yli tyyppiä, joka ei nauranut kertaakaan, ja olisin säälinytkin, jos se muussa elämässä olisi ollut sen arvoista. Kaipasin järjettömästi ihmisiä, jotka eivät olleet paikalla tai läsnä vieressä, sillä minusta tuntui eilen, että elämässäni on niin paljon rakkaita, joille en sitä ikinä sano. Eilen olisin sanonut, aloittanut pitkän tauon jälkeen jokaisen poissa olevan nähdessäni: "Mulla on ollut sua kamala ikävä!"

Mutta on minulla muunkinlainen jatkuva ikävä ja kaipuu. Kyllä minä tiedän minkä, sillä sitä heilutellaan nenäni edessä koko ajan, mutta en sitä koskaan täysin saa. Ja jos saisinkin, tahtoisin taas vähän lisää. Nyt on niin helppoa, olen vähästä onnellinen. Minut voi pitää tyytyväisinä pienillä murusilla, ehkä se kuitenkin on molemminpuolisesti kannattavinta.

Kiukku

2008-01-15T20:33:00.000+02:00

Tänään kävin puhtaalla kiukulla. Oikein äkäisellä vihan tunteella. Se alkoi aamulla normaalina turhautumisena ja kasvoi loputtomien henkisten vastoinkäymisten kautta ylitsepääsemättömäksi negatiivisten tunteiden aallokoksi. Siinä, että joutuu sietämään tyhmiä ja epäpäteviä ihmisiä koko ajan, on jo tarpeeksi, mutta tänään sain muistutuksen siitä, kuinka työnantaja todellakin kontrolloi isoa osaa minulle kuuluvasta elämästä.

Kiukun aihe: En saa pitää lomaa. Siis silloin kun tahdon, vaikka asiasta sovittiin etukäteen jo joulukuussa, koska "olosuhteet ovat muuttuneet" ja minua "tarvitaan".

Ai niinkun millä tavalla? Eivät minun olosuhteeni ole muuttuneet mihinkään, työmäärä on pysynyt suhteellisen samana eli suurena, ja olen edelleen se joka joustaa, joustaa ja joustaa. Loputtomiin.

On vaikea löytää mitään järkeä näistä uusista perusteluista, kun takaraivossa nakuttaa sinnikkäästi sellaisia adjektiiveja kuin "petturi" ja "kusipää" kohdistettuna keskustelutoveriin. Tai siis anteeksi: sanelevaan auktoriteettiin. Tämä henkilö on nimittäin kykenemätön neuvottelemaan yhtään mistään. Keskustelu on hänelle tuntematon käsite. Ilmeisesti hänen logiikkansa juoksee jotenkin sitä rataa, että on parempi ottaa työntekijästä kaikki irti ennenkuin se lopullisesti sekoaa loman puutteeseen.

Tai kyllähän täällä kanssatyöntekijät juoksevat lomalla minkä ehtivät. En tajua mitä ne tekevät toisin kuin minä. Hymyilevät ehkä nätimmin? Vilauttavat säärtä oikeassa kohdassa? Tarjoavat kaljan työajan jälkeen? Olen minäkin hymyillyt ja käytän joka helvetin päivä lyhyitä hameita, mutta kaljaa tarjoan vain silloin kuin toinen on mielestäni sen tarpeessa ja hymyilee sen jälkeen. Esimieheltä sitä on turha odottaa, joten en tarjoa. Huonoille vitseille en naura. Ja jos oikeasti kuvittelisin, että horjutan miespuolisten kollegoideni tasapainoaistia 80 senttiä pitkillä rokokoopöydän jaloilla, olisin jo aikoja sitten pestautunut supermalliksi kääpiöiden vaatekatalogiin.

Suututtaa vieläkin, vaikka päävälikohtauksesta on jo kohta seitsemän tuntia.
"Miten se kehtaa!"
"Huomenna sanon vissisti suorat sanat."

Niinpä niin.

Märkää lunta

2007-12-30T20:46:00.000+02:00

Aamulla kun lähden, on aivan hiljaista. Valo tulee lumen läpi, näen että olen ensimmäinen kadulla. Kolmannessa kulmassa seuraani liittyy tuulipukuinen pariskunta toiselle puolen tietä. Käsilaukun kahva menee lapasen kanssa syvemmälle taskuun, yritän olla kastelematta tukkaani enempää. Se on lähtiessä aivan kostea ja silti taivaalta tulee lisää isoja, märkiä lumihiutaleita. Paremmat kenkäni saavat kuivuttuaan rumia valkoisia rantuja, mutta ensimmäisiä kertoja en jaksa välittää. Vaikka se olen taas minä joka lähden, jätän sinut nukkumaan. Illalla kaipaan jo ja huomenna saatan hieman itkeäkin. Kahta eri elämää ja satoja kilometrejä ei voi astua yli. Välillä ne taipuvat kuitenkin päällekkäin, eikä jokaista hetkeä tarvitse olla aivan yksin.

Hyviä kokemuksia

2007-12-21T20:14:00.000+02:00

Tämä on ollut vähän liian hyvien kokemusten viikko. Johtuu varmaan siitä, että tämä on ollut myös vähän liian huonojen kokemusten viikko. Vastakohdat vahvistavat toisiaan ja niin edelleen.

Töissä on ollut hiljaista. Siis ihmisten puolesta, ei tekemisen. Ja se on hyvä. Kun ne kaikki ärsyttävät ihmiset ovat viikonkin - tai edes yhden päivän - näkymättömissä, niin mieli rauhoittuu ja voi keskittyä, aivan oikein, töittensä tekemiseen. Olen niin pikkusieluinen ihminen, että käytän päiväenergiastani aivan liikaa ihmisten inhoamiseen ja kadehtimiseen, joten kun sitä ei tarvitse tehdä, teen paljon muuta. Sanotaanko, että mieli on ikäänkuin kohonnut.

Eipä silti, joka ilta olen saanut raahustaa kotiin puolikuolleena, mutta sen pistän mustan maan piikkiin. Keskiviikkona raahustin, kyllä, mutta vasta Tuure Kilpeläisen keikan jälkeen. Kello taisi lähentyä kahta, luulen. Tuure oli kova siksi, että yhtye oli kova. Istuin kaiuttimen vieressä korvatulpat kotiin unohtuneena ja hetkittäin mietin, että tämän takia kannattaa menettää kuulonsa. Ja vaikka ei-nyt-sentään, niin enpä jaksanut takamustani penkistä nostaa. Siinä oli niin hyvä olla ja kuunnella sitä antaumuksellista ruikutusta. Vedet silmissä, myös seuralaisella.

Seuraavan päivän velloin kummallisessa vähäisen nukkumisen ja kolmen kaljan krapulassa, mutta silti yksikään minuutti Jesse Jamesin salamurhasta ei tuntunut turhalta. Eihän se nyt täydellinen elokuva ollut, mutta siinä oli niin paljon hyvää. Anakroniaa, ironiaa, musiikki. Elokuva, jossa voi uida. Päivän antikliimaksi oli ruotsalainen Solstorm, jonka Yle olisi aivan hyvin voinut ostaa suorilta televisioesitykseen. En ymmärrä, miksi moista keskinkertaisuutta pitää kierrättää teattereissa. Vaikka siinä Antti Reini olikin.

Ja sitten päivän saatossa riittää, että tapaa yhden todella mukavan ihmisen. Sellaisen, jota on kaivannut ja joka halaa ihan pyytämättä heti kun nähdään. Ja joka jää juttelemaan ja jonka kanssa on vain mukava höpöttää asiasta toiseen kävelyn lomassa. Semmoista arvostaa, koska muuten keskustelut ovat tyhjänpäiväisiä, tylsiä ja minä pitkästytän itse itseäni jatkuvalla kyräilyllä. Olisi aina kiva olla yhtä iloinen, kun on hyviä ihmisiä tavatessa.

Siksi, että tapasin tuon ihmisen, jätin avaamatta ilmiselvän apurahahylkykirjeen kotona. Paitsi tänään se oli pakko avata, todeta se pakollinen paha, että ei taaskaan saanut tai päässyt mihinkään. Kaksi sekuntia ensimmäisten rivien lukemisestä aloin hyppiä ulkosaappaat jalassa keittiössä. Teki mieli huutaa vastapäätä koneellaan naputtelevalla pojalle, että piru vieköön, minä sain sen sittenkin. Huusin sitten itsekseni. Se taisi olla se paras joululahja vähän aikaan.

Minun piti avautua myös siitä, kuinka typerä valtiosihteeri Suomen maalla on, mutta jätän sen toiseen kertaan. Tai ehkä Smeds kirjoittaa huomenna Hesarissa taas jotain fiksua vastineeksi moiselle idiootille.

Tummien perhosten koti

2007-12-19T13:48:00.000+02:00

Sieluun sattui. Kuulostamatta melodramaattiselta, niin se vain oli, kun näin Dome Karukosken uuden elokuvan Tummien perhosten koti. Sama ilmiö sattui Blade Runnerin viimeisimmän (viimeisen?) version kohdalla. Näissä elokuvissa on näkyvissä ja tunnettavissa intohimo filmiin, tarinan kertomiseen ja kuvaan, jota nykyään harvoin näkee. Samaan tapaan kuin The Propositionissa.

Tulin leffateatterista ulos ja tein jotain, mitä en koskaan ikinä tee, koska se on typerää. Kävelin ohjaajan luo, puristin häntä kädestä ja kiitin. Sellaista on niin vaikea välittää muuten kuin silmiin tuijottamalla, mutta ehkä se tajusi. Elokuvan eräs ihmelapsi.

Ja vaikka Tummien perhosten koti on Selinin SolarFilmsin tuottama, ei sitä ole ryssitty piilomainonnalla tai turhalla toiminnalla. Kaikki oli motivoitua, fantastista ja harkittua. Niinkuin tarinoissa pitää ollakin.

Noloja rakkauksia

2007-12-16T18:49:00.000+02:00

Tuli muuten huomattua perjantaina sekin, että minussa taitaa olla perustavanlaatuisesti jokin mielipidevika. Minä nimittäin pidin Renny Harlinin uudesta elokuvasta Cleaner. Onhan se nyt noloa, tykätä jostain suomalaisesta ohjaajasta joka ei ole Aki Kaurismäki. Kun kaikki muutkin sitä koko ajan haukkuu. Vaikka se tekikin sen yhden kassamagneetin silloin joskus. Ja sen yhden massiivisen flopin.

Cleaner ei ollut sen huonompi kuin mikään muukaan samantyyppinen leffa. Se oli viihdyttävä ja niitä näyttelijöitä oli kiva katsoa. Sihteerikkö oli erityisen ihana. Ihan kuin Alice Silverstonen sisko.

Niin, tykkäsin myös dvd:lle suoraan menneestä The Covenantista ja aikoinaan Mindhuntersista. Näin sen Turussa kutsuvierasnäytännössä, jonne kukaan muu yliopistolla kutsun saanut ei kehdannut sinne mennä. Minä menin, proffani kutsulla ja tykkäsin. Perhana.

Sukupuoli-identiteettikriisi

2007-12-16T15:40:00.000+02:00

Minulla ei siis ole koskaan ollut tuota ylläolevaa. Ainakaan virallisesti. Olen ollut aina Tosi Tyttö, halunnut pienenä vain prinsessamekkoja, skottihameita ja punaisia saappaita samalla kun muut mallailivat Leviksiä tai jotain, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään. Jossain vaiheessa tosin hurahdin ruutuhousuisin ja sammareihin, mutta muistaakseni 10 ikävuodesta eteenpäin olen vihannut kaksilahkeisia vaatekappaleita. Kunnes äitini löysi jostain tehtaanmyymälästä mustat sukkahousut, joissa oli painettuna sammakoita ja lumpeenlehtiä.

Tällä hetkellä omistan kahdet farkut, yhdet siniset, yhdet mustat. Hameita on parisenkymmentä erilaista. Mekkoja suunnilleen saman verran. Kolmenkympin kriisini oireilee, sillä olen löytänyt sisäisen kenkä- ja laukkufriikkini. Menin Lontooseen ostamaan itselleni takkia, jonka löysinkin, mutta samasta second handista tarttui mukaan upea pieni punainen nahkalaukku. Taas. Mutta se oli todellakin nahkaa ja Made in Italy.

Tällä ulkoiseen habitukseen keskittyvällä johdannolla on tarkoituksensa. Menneenä perjantaina Milenkan mentyä kiinni nenämme edestä sain mahtavan idean ja pyysin mukanani olevan revohkan luokseni jatkoille. Tiesin että kämppä oli vähemmän hyvässä kunnossa, sillä olin lähtenyt aamulla asenteella, että kotiin palatessani ainoastaan kaadun tai jopa mahdollisesti sammun onnellisesti suoraan petaamattomaan sänkyyn. Mutta ei väliä, koska mukana oli vain hyviä ystäviä. Ja juuri siksi yllätyin kuullessani kommentin: "Kyllä tää sun kämppä näyttää vähän siltä, että täällä asuisi mies." [Jos kommentin sanoja sattuu muistamaan sanoneensa tuon ja vielä lukemaan tätä, niin ilmoittautukoon välittömästi.]

Siis anteeksi mitä? Ensin nauroin, se oli tavallaan kohteliaisuus, sillä ilmeisesti viite koski enemmänkin levy- ja kirjahyllyjen määrää, kuin varsinaista naisen kosketuksen puuttumista. Mutta sitten se jäikin kaihertamaan. Etenkin eilen, krapulaisena päivänä, mietiskelin raahautuessani kotiin uskomattoman hyvältä brunssilta, olenko jotenkin, kaikkien hamekankaiden takana, sittenkin vähän jätkämäinen? Onko se joku perusluonteeseen liittyvä juttu, joka ilmenee vaikka siinä, etten esimerkiksi tykkää yhtään tehdä töitä naisvaltaisessa porukassa. Oma elämänkatsomus on kuitenkin aika suoraviivainen ja "asialliset hommat hoidetaa" -tyylinen, enkä ole koskaan ollut kotonani Sinkkuelämää-vaikutteisissa tyttöjengeissä tai niin, akkaporukoissa.

Se selittäisi ainakin sellaisen perustavanlaatuisen yksinäisyyden tunteen ja korvasäryn aina, kun kuulen ikäisteni naisten kikattelevan kahvitauolla täysin turhista asioista, kuten vaikka uuden mekon väristä (se on joka tapauksessa kammottava, vaikka olisikin viimeistä H&M-muotia - terveen järjen käyttö on täysin sallittua, vaikkei minkäänlaista tyylitajua omaisikaan). Jauhan niin paljon mieluummin Jere Karalahden tilanteesta tai Yhdysvaltojen tulevista presidentinvaaleista. Mutta tähän jalkapallojuttuun en ole koskaan oikein päässyt mukaan. Siksi kai olen lopulta päivällispöydässä se, joka imeskelee viidettä margaritaa itsekseen hiljaa, kun toisella puolella ihaillaan uusia korvakoruja (á 5 euroa KappAhlista - mikä löytö!) ja toisella jaksetaan jurputtaa Englannin futismaajoukkueen alennustilasta. Kumpaankin on aika vähän sanottavaa. Surullista sinänsä.

Huminaa

2007-12-09T17:10:00.000+02:00

Lasketaanpa. Kuinka monta päivää ja tuntia olen ollut töissä viimeisen kuukauden aikana. Ei pysty. Päässä alkaa humista heti. Samalla taajuudella kuin työpaikan ilmastointi. Joka toimii yleensä niin hyvin, että istun koneen ääressä villasukat jalassa, kynsikkäät kädessä ja kaulaliina laulassa. Jostain välistä mahtuu onneksi menemään kuulokkeiden johto. The Nationalin Bruce Springsteen meets Joy Division -tyyppinen musiikki miellyttää päivä päivältä enemmän. Toki sekaan mahtuu myös Timo Räisästä. Paljon.

Sen jälkeen kun osa sydämestä menee pois päältä, napsahtaa päässä päälle jatkuva in denial -tila. En minä kuullut oikein, en varmasti. Siinä oli jokin reunaehto, mahdollisuus palata takaisin. Ja vain että en miettisi niin paljon, istun töissä, käyn repimässä lihakseni kipeiksi salilla. Kun sairastun, kuten nyt, istun edelleen töissä ja kotiin mennessä kaadun suorilta jaloilta sänkyyn, nukun 12 tuntia kertaakaan heräämättä ja näen outoja hotelliunia.

Olen jatkuvasti väsynyt ja olen oppinut vihaamaan yhä syvemmin eteläisen Suomen lumetonta talvea. En sitä pimeyttä, vaan sitä harmautta, joka lamaannuttaa kaiken. Tällaisena hetkenä pitäisi olla toivoa ja edes pieni rakkauden mahdollisuus. Mutta sekin on otettu minulta pois, se ainoa asia mitä maailmassa haluaa. Siihen ei auta edes Timo Räisänen.

Enemmän täällä taas

2007-11-26T00:35:00.000+02:00

Jossain vaiheessa elämä alkaa ottaa kiinni, sillä luojan kiitos vielä on ihmisiä, jotka jaksavat välittää ja kuunnella ihmissuhdepaskatilityksiäni. Tekstiviestinä, puhelimessa, sähkopostilla ja ihan vanhanaikaisesti livenä. Tekisi mieli kiittää. Mutta tietävät ne muutenkin. Luulen.

Heräsin tänä aamuna järjenvastaisesti hyvin onnellisena ja olin vielä nukkunut kaiken hyvän lisäksi yksin. Tunne lähenteli suunnilleen sitä, kuin vieressä olisi joku ollut, sillä onneksi aina välillä vajavainen sydän muistuttaa olemassaolostaan. Viime yönä se yritti heittää pikkuisen volttia ja vaikka minä tiedän liiankin hyvin, ettei 600 kilometrin matka koskaan mihinkään kutistu, niin silti on ihanaa kun...tuntee välillä jotain positiivista. Ettei tarvitse koko ajan nyyhkyttää tai yrittää olla nyyhkyttämättä. On hienoa, että joku tulee niin yllättäen ihmisjoukon seasta, kaappaa syliin ja jaksaa kannatella muutaman kierroksen, vaikka en mikään taskukokoinen venus olekaan. Siitä tulee niin kupliva olo, että jaksaa hyppiä duracell-pupuna läpi yön ja nauraa, pitkästä aikaa.

Ja lumi. Se on kaunista ja tervettä. Vaikka lehdet kiljuvat, että "älä luota lumen valoon", niin on se kumma, että tuolla pohjoisessa en potenut koskaan samanlaisia talvimasennuksia kuin viimeisen 7 vuoden aikana etelässä. Todella: ei edes palellut kovin, vaikka meriviima tunki 15 denierin sukkahousuista läpi. Keskustelu puoli viiden aikaan lämmitti, ystävä lämmitti ja lumi lämmitti pelkällä olemassaolollaan.

Lumi on paras asia. Heti ystävien jälkeen. Niistä huomaa, että sydän on tallella.

Kun universumi murtuu

2007-11-11T18:34:00.000+02:00

Lopullisuuden ääni tulee puhelimesta tuttavallisena. Vaihdetaan kuulumiset, puhutaan lause tai muutama harrastuksista ja perheestä. Sitten hiljaisuus ja ne sanat, joita tietää odottavansa jo siinä vaiheessa, kun ei puhuta näkemisestä vaan puhutaan vain.

Se on ohi nyt. Eikä koskaan enää mitään. Se ei ole hyvästä, pää on liian sekaisin. Mutta entä sitten, kun pää on kunnossa ja loputtomalle itkulle ei löydy järkevää selitystä. Niin, entä sitten?

Meidän musiikkimme

2007-11-11T13:31:00.000+02:00

Talitintti pyrkii taas tuuletusikkunasta sisään. Se on varmasti se sama lintu, joka aina käy räpyttelemässä, näyttää tutulta.

Sää on jo kolmatta päivää niin harmaa, että se vaikuttaa jopa minuun. Onneksi meillä on musiikki. Eilisen iltapäivän Musta jää -soundtrack vaihtui puolenyön jälkeen luontevasti Branded Womeniin. Siihen ei oikein ollut enää mitään lisättävää.

Pakkomielle

2007-11-10T10:59:00.001+02:00

Onhan näitä, pakkomielteitä. Mutta siinä vaiheessa kun joku yksi asia poistuu mielestä ja palaa taas, noin kymmenen kertaa vuosien aikana, alkaa tuntea itsensä aika sairaaksi. Se myrkyttää elämän ja aiheuttaa sydämeen pahoja rytmihäiriöitä. Eilen valvoin kotiin tultuani kolme tuntia vain siksi, että odotin sykkeen laskevan. Ei laskenut, vaikka lopetin sydämen päällä nukkumisen. Eikä unessakaan, jossa kävin pitkiä keskusteluja ympäri maailmaa, eri ihmisten kanssa. "Entä jos vain yrittäisit mennä lähelle?" minulle sanottiin. Menin ja se toimi ja aamulla heräsin tyyny itkusta märkänä.

Tämän aamun hyviä puolia: ei krapulaa. Ainoastaan pahimpia oloja kuukausiin, mitä on hyvä parantaa myötäelävällä sellomusiikilla.

Itku!

2007-11-08T20:53:00.000+02:00

Ja nauru. Jokelan tapainen jokaista suomalaista koskettava massamurha on oiva keino myös massasyyllistää ja massakilpailuttaa ihmisiä. Vain vuorokausi tapahtuman jälkeen olin keskellä kilpailevaa keskustelua siitä, kuka on kaikkein eniten järkyttynyt. Irstastahan se on. Mutta jälleen yksi tapa osoittaa olevansa suurempi ihminen kuin muut. Voi kukin mennä itseensä ja miettiä niitä eroavaisuuksia itsensä ja Pekka-Ericin yli-ihmismäisen arvomaailman välillä.

Asiaan. Alkuviikkoni oli loistavaa Jokelaa lukuunottamatta. Mutta edes se ei häirinnyt eilistä Simone-keikkaa. Eikä jälkihehkua Lynchistä. Muutama otos niistä todisteena, vaikka eivät otsikkoa vastaakaan. Niin, Au Revoir Simonehan on myös David Lynchin lempibändi.

Au Revoir Simone

2007-11-08T01:14:00.000+02:00

Onni on välillä niin pienestä kiinni. Tänään se oli Au Revoir Simone. Eilen se oli pimiöreissu. Toissapäivänä David Lynch.

Tästä voi mennä vain alaspäin. Mutta Lucky Onea laulaen.

Mikä otsikkopäivä!

2007-11-07T19:11:00.000+02:00

Tänään oli poikkeuksellisen kummallinen uutispäivä.

"Opiskelijat halutaan pois hanttihommista"
"Helsingin kaneja ei räjäytetä"
"Nelijalkaisen tytön leikkaus onnistui"
"Avaruudessa havaittiin viiden planeetan järjestelmä"
"Huumepoliisi pidätti Jeren"

Ja tähän lisäksi Jokelan verilöyly. Olin pois (taas!) kun homma uutisoitiin. Palasin töihin ja luulin koko hommaa vitsiksi. Nauroin kun kaveri viittasi, että "siellä on lahdattu ihmisiä Amerikan malliin". Sitten tajusin. Ei helvetti. Eihän tällaista tapahdu. Espanjan lehdistö leimasi tapahtuman perusteella Suomen väkivaltaisimmaksi länsimaaksi. Tiedä nyt tuosta sitten, mutta kamalaa tämä on. Jännittävää nähdä, mitkä pelit ja elokuvat joutuvat huomisissa lehdissä edesvastuuseen.

Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part

2007-10-28T18:13:00.000+02:00

On täysin totta, että jos tissuttelee keveitä alkoholijuomia kaksi päivää putkeen, tulee krapula vasta ylihuomenna. Siis huomenna. Maanantaina. Tuskin maltan odottaa.

Ei aivan putkeen menneen viikonloppureissun aikana mietin lähes koko ajan, kuinka mukavaa olisi, että joku odottaisi minua. Kuinka kivaa olisi lähteä aamulla junalle jonkun vierestä ja palata takaisin viereen. Sellaista vakautta en ole koskaan kokenut, mikä on kyllä aika surullista. Sitä ei korvaa edes kaksi yöllä saatua känniviestiä tai -puhelua tai oikeastaan mikään. Etenkään, jos ne tulevat täysin väärältä ihmiseltä. Sillä en minä kenen tahansa luo halua palata, vaan tiedän tarkkaan kenen.

Tämmöisessä olotilassa harmaassa kesä- ja talviajan väliin jääneessä Helsingissä on lohdullista, että edes ystävä kysyy, oletko elossa. Ainakin nyt taidan olla.

Talven alku

2007-10-21T13:37:00.001+03:00

Asuntooni paistaa aamuaurinko myös viikonloppuisin. Aamuisin ei saa siis nukkua, vaan ylirasittunut, kahden päivän krapulainen ihminen tassuttelee kiltisti täyttämään vesilasinsa keittiöön liian aikaisin, vilkaisee sinistä taivasta ja toivoo salaa, että olisi edes joskus sellainen normaali, joka pystyy nauttimaan pitkistä sunnuntaikävelyistä auringonpaisteessa, parin asteen raikkauden käydessä vasten meikitöntä ihoa.

Syksyn tulon huomaa siitä, että ensimmäisen nollan asteen viikonlopun jälkeen huomaa maanantaiaamuna olevansa kylmettynyt, koska toisena yönä päällä ollut takki oli liian ohut. Eikä ikkunaa voi enää jättää auki siksi aikaa kun on töissä, koska muuten illalla asunto on 12 tunnin tuuletuksen jälkeen jääkylmä.

Jokainen pari päivää putkeen joskus hipannut tietää, että pahinta siinä toisessa valkenevassa aamussa on masentunut tunnelma ja morkkis, vaikka olisi tapahtunut kuinka hymyilyttäviä asioita (ja niitä tapahtui eilen, toissailtana ja eilen illalla, uskokaa). Lisätkää tähän alkavien kuukautisten aiheuttamat krampit ja selkeä kurkkukipu, joka tuntuu kuumeena otsaluun takana. Onneksi hyllyssä on yhdeksän eri teelaatua ja hunajaa. Ei pääse kyllästymään pelkkään Earl Greyhin. Jos siis maistaisi ylipäätään jotain.

Ehkä tässä vaiheessa paras ratkaisu ei ole Vainajalan kuuntelu. Se levy todistaa, että talvi ei ole vuodenaika, se on mielentila. Levylle on kirjoitettu monet kauneimmista ja kauheimmista riveistä, jotka suomalainen rock-lyriikka on tuottanut. Mutta joihinkin levyihin on pakko palata, ne pitää laulaa uudestaan läpi. Eilinen CMX-keikka oli sillä lailla nostalgisoinnin tarvetta aiheuttava. Hieno keikka muuten. Minulle tuli niiden puolesta hirveän hyvä mieli.

Melencolia I

2007-10-18T21:42:00.000+03:00

On surullinen olo. Lievästi masentunut, hiljainen. Tein töitä kymmenen tuntia ja siinä välissä nauroin tunnin ystävien kanssa. Siitä tuli hyvä mieli, nauratti kunnes kävelin takaisin työpaikan lamaannuttavaan tunnelmaan. Levottomuus levisi kuin tauti, tökin mediailmiö Facebookia parikin tuntia tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Kun kaikki muut olivat lähteneet ja siivojan (joka jo tervehtii) imuri alkoi kolista, aloin kirjoittaa elämäni parasta työhakemusta. Sanotaan, että jos hakemuksen kirjoittaneet ihmiset ovat epätoivoisia, sen haistaa. Tällä kertaa minulla ei ole varaa olla epätoivoinen. Minusta tulee maailman paras työnhakija.

Kielitesti

2007-10-15T21:07:00.000+03:00

Samana päivänä, kun olen miettinyt pääni puhki miten perustella hakemukseen tarpeeni saada kielistipendi, törmään metrossa pelottavaan ihmisjoukkoon. Olen polkemisesta väsynyt, sekopäisen onnellinen hyvästä peruskunnosta. Minulla on kamala nälkä, mutta sekin tuntuu pieneltä verrattuna siihen tunteeseen, että taas koko maailma potkii hyvää ihmistä päähän. Yritän pysyä tasapainossa, puristan laukun nilkkojen väliin, kun vaunuun tunkeutuu oudosti hälisevä miesporukka. Venäläisiä, ajattelen ensin, mutta ei se voi olla. Ne mokeltavat jotain outoa suomalais-ugrilais-romanista kieltä, josta en saa mitään selvää, aluksi. Sitten ymmärrän, kaksi miehistä huutaa ranskaksi, jatkaa kymmenettä kertaa vanhaa riitaa, vetävät mukaan perheen, vanhat kaunat. Ja minä ymmärrän sen kaiken. Meteli kasvaa, keski-ikäinen mustalaisnainen käskee niiden olla hiljaa. Juuri ennen kuin astun pois, melkein käännyn ja äyskäisen: "Votre queule! Il y a autre personnes ici aussi. Et vous êtes á Finlande maintenant, ce n'est pas poli a parler si fort a métro." J'aurais été stupide, je sais, ajattelen edelleen vieraalla kielellä rullaportaissa ja hetken minulla on aika ylpeä olo.

Sateenkaaren tällä puolen

2007-10-13T15:48:00.000+03:00

Miten pirussa ne taas tekivät hyvän levyn. Olin keskiviikkoon asti skeptinen ja tunnustan ensimmäisellä kierroksella luulleni kuuntelevani kokoelmalevyä. Mutta se johtui ympäristön häirinnästä ja sisäisestä paniikista, joka on nykyään alkanut iskeä perjantain lähestyessä yhä useammin.

Mutta siis: In Rainbows. Käykääpä lataamassa, jos Radiohead on yhtään joskus vähääkään kiinnostanut. Eikä siis maksa mitään, koska bändi otti ja ohitti jakeluportaan kokonaisuudessaan, mikä on lukuisissa tämän viikon kolumneissa ja kirjoituksissa käyty läpi. Tästä hyvästä olisin kyllä maksanutkin. Toisella kierroksella jo joukosta nimittäin erottui kaksi ehdotonta lempiraitaa, All I Need ja Jigsaw Falling into Place. Niissä on sitä jotain, vähän kuin OK Computerin Exit Music (for a Film) -viisussa. Olen luukuttanut levyä töissä ja kotona jatkuvalla syötöllä. Ehkä ensi viikolla kyllästyn. Ehkä en.

Tänään olen havainnut myös, että yksi takahampaistani on taas haljennut eikä kaljasta todellakaan tule krapulaa. Jos siis juo pelkkää kaljaa koko illan ja muistaa syödä puolivälissä. Tai sitten päivän aktiviteetit kirjastossa ja ruokakaupassa käynteineen ja, hui, ruuanlaittoineen pitävät mielen jossain muualla. Mitäpä en antaisi yhdestä saunasta nyt. Ja ehkä kiltistä hammaslääkäristä.

Itsekkyys

2007-10-08T22:04:00.000+03:00

Luontevaa jatkoa edellisille. Tämä on aihe, josta ole monesti yrittänyt sanoa sanottavani, mutta en ole saanut. Sanottua. Tai ajateltua. Itsekkyys kun on sellaista, joka herättää voimakkaita tunteita ihmisissä. Olipa kyse sitten omasta, muiden tai teoreettisen tason itsekkyydestä.

En voi sietää ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa epäitsekkäitä. Heitä kutsutaan kai myös jeesustelijoiksi. Heitä on paljon ja aivan joka paikassa. Eniten raivostuttaa sellainen sinisilmäiseksi naamioitu typeryys. Siis henkilö, joka näyttelee kaikkien rakastajaa ja hämmästyy sitten, "ai eiks mun pitänytkään kehua itseäni tässä kohdassa?". Yäk. Tai ehkä yhtälailla kuvottaa tyyppi, joka auttaa, helppii ja suporttaa aina kaikkia - mutta muistaa myös mainita sen niille kaikille toisille.

Onhan meissä kaikissa toki oman heimon tarpeen tullen myös epäitsekkyyttä, altruismia. Välillä kaverin tai kollegan pystyssä pitäminen kannattaa, sillä aina suurissa linjoissa ei ole kuitenkaan kyse yksilöstä. Mutta hyvin moni osaa tätä nykyä, etenkin yritysmaailmassa, käyttää epäitsekkyyttä aseena muita kohtaan. Ja se on vaarallista. Jos sanot, että joo, tehdään kaikki vaan yhdessä, on enemmän kuin todennäköistä että häviät kaiken sille tyypille, joka on kaikkia kannustanut. Se on tietenkin vain vahinko ja "sellaista sattuu". "Ensi kerralla sitten." Joo, arvaapa huviksesi tuleeko sitä ensi kertaa. Ennemmin hypin naamasi päällä tasajalkaa kunnes toivot, ettet olisi koskaan opetellut hymyilemään kuolleilla silmillä.

Ja sitten siihen henkilökohtaiseen osuuteen. Olen pelannut viime aikoina melko avoimin kortein. Sekä yksityis- että työelämässä. En ole hirveästi viitsinyt ajatella muita, paitsi silloin kun tuntee aidon piston sydämessä ja huomaa, että joku todella rakas ihminen on pulassa. Silloin ajattelen ja kuuntelen. Ajattelen vähän lisää. Kunhan omilta huoliltani kerkeän. Tällaisessa itsekkyystilanteessa on hankalaa, kun omat aseet on jo täysin ladattuna ja kehään hyppää parikin tyyppiä, jotka haluvat "tehdä yhdessä". Siis hetkinen. Eikö nyt ollutkaan kyse minun elämästäni? Enkö minä ole tehnyt tämän eteen pirusti töitä? Ja kukas sinä muuten oikeastaan oletkaan? Suututtaa tuommoinen, että oletetaan toisten tukevan omaa nousua, pärjäämistä tai mitä sitten ikinä haluavatkaan. Eikö kerrankin kultatyttö tai -poika voisi saada turpaansa ja tällainen pirun vihainen muurahainen saada osakseen pikkaisen isomman pullanmurusen? Eipä tietenkään, mitäs minä oletin. Sehän on itsekästä toimintaa.

Pohjaton

2007-10-07T12:41:00.000+03:00

Sisälläni asuu suuri romantikko. Siksi aina sunnuntaisin, jos ulkona on mitä kaunein syyspäivä, tunnen selittämätöntä kaihoa, surumielisyyttä, melankoliaa. Nyt olisi mukavaa kävellä jonkun kivan kanssa lehtikasoissa ja saada nahkakenkien pintaan ylimääräistä kosteutta ja märkiä, jo hieman väriään kuluttaneita lehtiä. Kaivaa aurinkolaseja laukun pohjalta viimeistä käyttöä varten. Olla puhumatta, hymyillä vain järjettömästi selittämättömästä syystä. Kikattaa kuin tyttö.

Sen sijaan istun koneen ääressä, yritän aloittaa lauseita. Mitään ei tule, mitään ei synny. Mikään ei kuvaa tätä syvää yksinäisyydentunnetta, kun valmistautuu sosiaaliseen tapaamiseen, joka sekin on ihan mukava juttu. Mutta vastassa ei ole ketään, jonka kanssa potkia lehtiä. Joka tajuaisi pienen osan tätä sanomatonta surua ja kaipuuta.

Itsesääli on syvältä

2007-10-06T19:08:00.000+03:00

Niinhän se on. Perjantaisin saa rakennettua itselleen kamalan uhon, joka katoaa viimeistään toisen tequila-shotin kohdalla. Tänään puoliltapäivin olin jo valmis hyppimään typeryyteni päällä tasajalkaa, mutta päätä särki liikaa. Kamalaa lukea jälkikäteen mitä on eilen kirjoittanut, mutta jätin tekstin sentään deletoimatta. Silti kyllä hävettää, vähän. Miten sitä maanantaina viitsii edes näyttää naamaansa töissä. En tiedä. En todellakaan tiedä.

Itsesäälin syvä hetki

2007-10-05T19:09:00.000+03:00

Tuleekohan jossain vaiheessa kaikkien työuraa sellainen hetki, että perjantai ei ole enää kiva päivä, jota odottaa. Päinvastoin. Sitä oppii, että työnantaja kertoo aina loppuviikosta kaikki paskat asiat. Ja todennäköisesti silloin, kun suurin osa ihmisistä on jo poistunut rakennuksesta. Ei jää ketään kenelle purnata. Viikonlopun yli ehtii kuuminkin kissa tai kalle jäähtyä. Aina voi vetää firman kunniaksi koomakännit ja purkaa sydäntään muille kuin työkavereille. Maanantaina on jo liian myöhäistä palata aiheeseen, sehän on menneen talven lumia.

Minä vahingoitin tänään kuvaani työpaikallani. Purnasin melkein julkisesti. Toivoin, että esimiehet ja sellaiset, joita inhoan sydämeni pohjasta, kuulevat. Olin todella vittuuntunut julkisesti. Hyppäsin tien toiselle puolelle, kun ylempi henkilö tuli vastaan suoralla kadunpätkällä. Minä osoitin lapsellisesti mieltäni. Sellaista ei saa tehdä, se on typerää, mutta ainakaan tällä hetkellä perjantaiuhossani en kadu tippaakaan.

Sillä minä ihan tosissani aloin miettiä, tehtyäni kuin kiltti tyttö kolmeen eri yksikköön töitä kuin pieni orava koko viikon ilman varsinaista työsopimusta, että jos tätä ei kukaan arvosta, niin miksi ihmeessä minun pitäisi olla kenellekään muulle kiitollinen siitä, että saan sitä työtä tehdä. Sillä minähän sen työn teen, luon kontaktit, hoidan hommat niin sanotusti kotiin. Tästä työnteosta ei kiitetä, vaan rangaistaan. Vähätellään. Asetetaan liukuhihnatyöntekijän asemaan, josta ei saa nousta. Jos yrittää, tulee turpaan eli potkut.

Silti tänään mietin ensimmäisiä kertoja vakavissani, että jos en tulisi ensi viikon keskiviikon jälkeen enää töihin. Pohdin mielessäni, kuinka paljon tilillä on säästöjä ja miten selviän asuntolainasta. Auttaisivatko vanhemmat, saisinko muita töitä. Tekemistä kyllä olisi, ensi keväänä minulla olisi ainakin todistaa, että olen akateemisesti koulutettu. Voisin valokuvata ja väsätä tutkimussuunnitelmaa. Elää raitista ja pientä elämää. Käydä sarjalipulla elokuvissa ja käyttää koko tammikuun kesätyöhakemusten väsäämiseen. Se ei kuulosta pahalta, sillä tekeminen pitää ihmisen terveenä. Sellainen, josta joskus kiitetään ja josta tykätään. Siinäpä hurja haave.

Ja heti perään...

2007-10-01T20:07:00.000+03:00

Katsoin pitkästä aikaa Prismaa ja tuli paha olo. Ei Prismasta toki, sehän on loistava ohjelmapaikka, vaan niistä ihmisistä, joita haastateltiin Luomisoppi vastaan Darwin -dokumentissa. AIGilainen pappa ihan tosissaan sanoi, että evoluutioteoria on liian monimutkainen ja siksi hän kannattaa yksinkertaisempaa kreationismia. Voi hyvänen aika. Että mennään siitä, missä aita on matalin. Teki mieli taas kaivaa yksi keskeneräinen gradu-idea haudastaan ja käydä Richard Dawkinsin ristiretkijoukkojen etunenään. Dawkins sanoi ihan suoraan, ettei edes halua lähteä väittelemään kreationistien kanssa, sillä se tarkoittaa, että tiedemies ottaa heidät vakavasti, kokee väittelyn arvoisena. Parempi pysyä hiljaa ja antaa uskonnolisten fanaatikkojen rauhassa rakentaa kristillis-fundamentalistista valtiotaan. Siinä vaiheessa, kun Eurooppa taipuu uskonnon ikeen alle, minä teen itsemurhan, sillä käsittääkseni Kuu ei ole vielä asuttavassa kunnossa.

Sydänsärkymusiikkia

2007-10-01T19:07:00.000+03:00

Olen tainnut ihan pikkuisen menettää mieleni Jenni Vartiaisen musiikille. Tai siis Knipin, Teemu Brunilan ja ties keiden biiseille, joita Jenni syvästi suomeksi laulaen tulkitsee. Naispuolinen egotrippari onkin puuttunut Suomesta. Jonna yltää melkein johonkin, mutta ei kosketa samalla tavalla.

Kyseessä on vähän sama ilmiö kuin aikoinaan Stellan kanssa. En pystynyt kuuntelemaan hienoa esikoislevyä mitenkään, koska olin niin rikki. Tosin niin taidan olla nytkin, mutta jollain tapaa Jenni tervehdyttää, ei käy niin kipeää. Tässä voi olla myös pohjalla vähän eilistä. Sigur Rós aiheuttaa samanlaisia lohdutuksen ja kivun tiloja. Tiedän, että allaolevan tekstin on sanottu kahden naisen väliseen suhteeseen, mutta aivan hyvin sitä voisi käyttää mihin tahansa katseenkestämättömään juttuun. Kuulostaa niin tutulta. Olisinpa edes tuossa tilanteessa.

Tänä iltana kävellään käsi kädessä ihmisten edessä
Älä sinä muiden katseista välitä, sillä me ollaan yhdessä
Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan, joka harvoille luetaan

Sigur Rós - Heima/Home

2007-10-01T00:55:00.000+03:00

Typerää yrittää purkaa tätä keskellä yötä. Oikean käden ulottuvilla on mustikkateemuki, vasemmalla vodkalasi. Kertoo jotain siitä, mihin Sigur Rós -dokumentti Heima jätti ihmisen. Siinä oli paljon asioita, jotka eivät olleet elokuvallisesti priimaa. Silti siitä on aikaa, kun olen yhtä vahvasti elänyt jossain mukana noin. Vedet herahtivat silmiin ensimmäisten yhteisökuvien kohdalla. Itkin valtoimenaan viimeiset kymmenen minuuttia. Nyyhkin kuin kyseessä olisi ollut suurempikin ero. Eikä edes ollut. Ohjaaja Dean DeBlois oli jälkikäteen paikalla, kuten myös koko bändi, jotka olivat aluksi soittaneet hienon akustisen setin Rexin salin etuosassa. Pojat, tai miehiähän ne toki ovat, olivat kädet puuskassa yhdessä rivissä ja basisti Georg naukkaili hermo-olutta vähän väliä. Suloisia ihmisiä. Tuollaisia "me tehdään vaan musiikkia ja välillä tehdään sitten vähän liian tosissaan". Haluan myös. Mukaan siis.

On täysi olo, vaikka puolet ruumiinnesteistä tuntui valuvan poskia pitkin vielä tunti sitten. Ulkona oli sumuista, lämmintä. Vajaa kuu näytti täydeltä. Musiikki on uskomaton asia. Etenkin kun Kjartan tunnusti, että maanantaisin islantilaisbändillä on sitar-päivä. Eivätkä he osaa soittaa, siksi he tekevät omaa musiikkia.

Mustaa jäätä

2007-09-26T21:17:00.000+03:00

Petri Kotwican Musta jää. Huh. Enpä muista milloin viimeksi olen suomalaisesta elokuvasta tullut ulos noin järkyttyneenä. Vaikka näyttelijät olivat aivan tuttuja. Siinähän on Outi. Ja Ria. Ja Martti. Hyvänen aika. Musiikkikin Eicca Toppisen käsialaa. Eikä se ollut yhtään kornia. Sellovingutus sopi ylävireiseen elokuvaan täydellisesti.

"Mulle ei riitä pelkkä hiljaisuus."

"Sä olet ihana."

Olen kuullut ja sanonut nuo joskus itsekin. Valehtelun jälkeen. Seksin jälkeen. Ja siksi. En osaa sanoa, onko kukaan, Saara, Leo tai Tuuli, erityisen sairas. He ovat vain ihmisiä. Meistä jokainen pystyisi vastaaviin tekoihin. Mietin välillä, että nyt käsikirjoitus menee yli. Kuten siinä, kun Saara vihdoin vie Tuulin omakotitalokotiinsa ja kokeilee, onko tämä raskaana. Sen pelasti kamera, joka oli niin kiinni Saaran kasvoissa, että kyyneleen puristuminen tuntui kädenmitan päässä.

Harri Rädyn kameratyö keikkui siinä rajoilla, meneekö yli, pysyykö järjen rajoissa. Pysyi se, viimeiseen asti. Kun Saara kuskaa Tuulia sairaalasängyssä kuin Valtakunnassa (sairaalassa ei ole koskaan niin pimeää), on kuva silti kaunis, uskottava.

Mikä meihin ihmisiin menee, että pitää valehdella, pettää, särkeä rakkaan ihmisen sydän. Kävelin Mustan jään R&A-näytökseen suoraan tilanteesta, jossa minä olin synkeän kolmiodraaman kolmas osapuoli. Kuuntelin kiltisti, kuinka sanat hajottivat yksitellen sydäntä pieniin osiin ja spittarin kärki erotteli isommat palat pienistä voidakseen viimeistellä väkivaltaisen työn. Kuinka paljon ihmisestä täytyy pitää, että voi vihata niin syvästi? Ilmeisesti aika paljon.

Esityksen jälkeen seisoin Rexin takana, puristin isossa ihmisjoukossa ainoaa sateenvarjoa ja puhelinta. Jätin kuitenkin soittamatta, muuten elämäni olisi muuttunut elokuvaksi, eikä se ole yleensä hyvä asia.

Popcorn

2007-09-25T21:02:00.000+03:00

Toista iltaa syön popcornia illalliseksi. Mielihaluilleen pitää joskus antaa periksi.

Kumma olo kun ei nähnyt yhtään elokuvaa tänään. Sen sijaan esittelin omia kuviani nolona harmaapartaiselle viisaalle miehelle. Se sanoi, että "tää on ihan hyvä". Sitä oli vain hämmentynyt ja hipsi aika äkkiä etuvasemmalle kotiin.

Mutta takaisin olen menossa. Tällä kertaa itsekseni. Siitä tulee kivaa, luulen.

Persepolis, Breath, Ghosts...

2007-09-24T21:30:00.000+03:00

Alan pikkuhiljaa päästä festaritunnelmaan. Tosin seuraavaksi seuraa kahden päivän pakollinen tauko, enkä toki voi väittää olevani oikeasti cinefiili ennenkuin katson vähintään kolme elokuvaa päivässä. Enkä väitäkään, koska en ole. Mutta kyllä elokuva kuuluu silti teatteriin. Tämän sanon eilisestä kokemuksesta, joka sisälsi kaksi dvd-kiekkoa ja kaksi filmiä. Reikamuovi pieksi kiiltelevän laserpinnan kuusinolla.

Nick Broomfieldin Ghosts oli yllätys. Viimeksi olen nähnyt kai Aileenin. En ole lainkaan varma pidinkö Ghostista, suoraan sanoen se oli hieman pitkäveteinen. Mutta aihe on tärkeä. Ehkä siksi antaa tuollaisen anteeksiantamattoman amatörismin lopulta anteeksi.

Persepolis oli toisaalta hienoakin hienompi, varsinaista viihdettä yhdistettynä vakavaan aiheeseen. Breath oli niin Kim Ki-dukin näköinen elokuva, että vaikea siitä on enää mitään sanoa. Hieman kuin Rautakolmonen, erilainen kuin Hetki lyö ja Bow.

Nyt syön toista kattilallista popcornia illalliseksi. Onhan se ihan pirun säälittävää maanantai-illan aktiviteetiksi, mutta minulla onkin ollut vaiherikas kaksiviikkoinen, enkä todellakaan aio lopettaa tähän. Torstaiaamuna minut löytää klo 7.30 Bio Rexin edestä jonottamasta lippuja sunnuntaiselle keikalle. Että sellaisia asioita sitä pitää vielä tässä iässä tehdä.

Eastern Promises

2007-09-23T10:31:00.000+03:00

David Cronenberg saattaa vielä vanhoilla päivillään tekaista maailman parhaan elokuvan. A History of Violence ja Eastern Promises ovat näyttäneet, että mies on selvästi löytänyt, noh, oman miehensä. Ja Viggo Mortensenista kannattaa pitää kiinni. Ainakin näiden kahden yhteistyö toimii kuin unelma.

Eastern Promises oli koukuttava leffa ilman, että siinä olisi yritetty kertoa maailman suurinta rakkaustarinaa. Jos Violence tarkasteli vihan ja väkivallan psykologiaa, kertoo Eastern jostain sellaisesta, jota on suomalaisena vielä hiukan vaikea ymmärtää. Toki suomalaisia on lähtenyt siirtolaisiksi maailman sivu, mutta miksi minulla on sellainen tunne, että moderni migraatio idästä länteen on aivan eri tyyppistä. En yhtään ihmettele, jos Lontooseen todella kasvaisi, ellei ole jo kasvanut, italialaisen mafian tyyllinen, pitkään kestävä ja hallitseva venäläinen vastin. Vory v zakone.

Cronenbergia on pakko ihailla siksikin, että ns. tyylinmuutoksesta huolimatta kaikki näytetään edelleen. Silläkin uhalla, että parin väläytyskuvan vuoksi leffa saa K18-leiman. Hyppäsin penkistä eilen kerran ylös, kun Viggo tunki linkkuveistä tappelukaverin silmään, enkä minä todellakaan hypi helposti. Kaksi alkukohtaustakin olivat melkoisia visuaalisia iskuja, vaikka vastastyntyneen vauvan pitäisi kai olla oikeasti aina kaunis.

Kyllä elokuva on hieno asia.

Control

2007-09-14T21:06:00.000+03:00

Jos maailmasta otettaisiin pois kaikki toivo, se olisi juuri sellainen millaisena Anton Corbjin kuvaa Joy Divisionin Ian Curtisin elämän. Älkää ymmärtäkö väärin. Control oli tämän vuoden parhaimpia elokuvia. Kaksi tuntia mustavalkoista, hidasta ja raskasta kuvaa ja kerran mietin, paljonko kello on. Ja sekin vain siksi, että pohdin, onko ohjaajalla tosiaankin pokkaa lopettaa elokuva Ianin itsemurhaan. Oli sillä.

Mietin monta kertaa elokuvan aikana, kuinka paljon nuori Ian (no, tyyppihän eli jopa 23-vuotiaaksi) muistuttaa joitakin ystäviäni. Ja miten he ovat eläneet pidemmälle kuin 23 vuotta. 28-vuotiaiksi. 43-vuotiaiksi. Mietin, kuinka pelottavan paljon tapa kuvata ja näyttää Ianin tuntemuksia muistuttaa omiani. Kuinka lähellä on joskus ollut, että nyt lähtee, nyt ei enää vain jaksa. Sitten on tapahtunut jotain. Ianille ei tapahtunut. Oli vain tarpeeksi raskas kuivausteline, väsymys kaikkeen, krapula ja pohjaton yksinäisyys, jota ei osaa käsitellä. Kyllä me kaikki sen tunnistamme, useimmat vain osaavat olla välittämättä siitä.

Elokuvan jälkeen kävelin liian suurilla saappaillani pitkin Esplanadia. Nilkat muljahtelivat koron puolelta toiselle. Sattui niin maan helvetisti. Olin jo tehdä oharit vanhalle ystävälle, mutta onneksi päätin toisin. Toisen tuopin aikana keskustelimme luontevasti siitä, kuinka "tämän ikäisenä" on vaikeampi lähteä yksin johonkin, ulkomaille. Kuinka sitä päätyy vain puhumaan kaukaisista paikoista ja niissä asumisesta. Sillä jokainen meistä tajuaa, että on eri asia hillua kuukausi boheemisti Pariisissa, kuin yrittää tutustua paikallisiin kulmakuppilassa vuoden ajan. Me olemme kaikki niin yksin, mutta yhdessä paikassa asuneena on tottunut niihin muihin yksinäisiin tuopinpohjantuijottelijoihin tai kahvia loputtomasti sekoittaviin ihmisiin. Ei tarvitse koko aikaa pelätä, että tässäkö tämä nyt on, sillä hyvinä päivinä on jopa joku jolle soittaa.

Nilkkoihini todella sattuu, ai.

Capote ja Capote

2007-09-12T20:38:00.000+03:00

Aina kun näen syntymääni edeltävään New Yorkiin sijoittuvan elokuvan, tulee tunne, että olen syntynyt väärään aikaan ja paikkaan. Hassua on, että se voi olla mikä-tahansa-New York. 1870-luku. 1920-luku. 1960-luku. Etenkin New Yorkin kulttuuripiireihin sijoittuvissa elokuvissa on sellaista ajattomuutta, joka voisi olla milloin tahansa. Vain vaatetus vaihtuu. Sellaista minä kaipaan.

Petyin, aivan vähän, Bennett Millerin Capoteen. Ei se huono ollut, erilainen vain kun odotin. Lopulta sillä ei ollut kuitenkaan väliä, annoin ajatusten lentää lyhyiden kohtausten aikana Amerikkaan, pienelle rannikkosaarelle, jossa asuu liikaa ihmisiä per neliömetri. Olisi ihanaa olla intellektuelli, heilutella savuketta ympäri huonetta cocktail kädessä. Olla keskipisteenä tai kuunnella jonkun muun keskipisteen juttuja. Keskustella Deleuzesta jos huvittaa. Tai Hedy Lamarrin viehättävästä eksentrisyydestä. Kvanteista ja siitä onko Pluto planeetta vai ei. Lopulta kuitenkin päätyisimme väittelemään metaforan merkityksestä tai haukkumaan istuvaa presidenttiä. Useimmat keskustelut päättyvät nimittäin niin.

Sunshine, vielä kerran

2007-09-11T21:52:00.000+03:00

Katsoin juuri Danny Boylen Sunshinen toistamiseen. Ensimmäisellä kerralla näin sen teatterissa, olin flunssassa ja niiskutin koko ajan. Silti se vakuutti. Nyt, toisella kerralla vain mietin, miten taas yksi mestariteos katoaa tuonne vuonna 2007 tuotettujen elokuvien joukkoon, koska se on "scifiä" tai muuten vain "liian outo". Mutta ei se ole, se on vain todella hyvä elokuva. Harvoin yhtä hyvin on kuvattu kollektiivista hulluutta, huijattu katsojaa, hölisty tiedettä ja tehty teknisesti kiinnostavaa ja katseen kestävää kuvaa.

Teki hyvää tuon ärsyttävän Vieraskynä-kirjoituksen jälkeen. Vaikka ei suomalainen leffa ollutkaan.

Miten elokuvaa pitäisi tehdä markkinointitutkijan mielestä

2007-09-11T18:23:00.000+03:00

Suututtaa. Tämä tyyppi Hesarin pääkirjoitussivulla, tämä tutkija, tämä liiketaloustieteilijä, tämä imbesillimäinen ylimielikko Pöntiskoski, joka katsoo asiakseen kertoa tämänpäiväisessä lehdessä, miten elokuvia tulisi tehdä. Hänen mielestään suomalaisten elokuvantekijöiden pitäisi ottaa mallia Ameriikasta. Hänen mielestään suomalaiset elokuvantekijät eivät ole ymmärtäneet, että elokuva on viihdettä, jonka arvo mitataan lipputuloissa.

Tulipahan vain mieleen, että vieläkin Suomessa ilmeisesti kasvatetaan ihmisiä tynnyrissä. Ja lehteen päästetään kirjoittamaan, jos on kauppakorkeakoulun henkilökuntaa. Minä en edes kehtaisi julkisesti kertoa, että edustan markkinoinnin ja johtamisen laitosta, jos sellaiset nimet kuin Markus Selin ja Marko Röhr eivät sano minulle mitään. Pöntiskoski ei niistä ainakaan ole kuullut, hävetkööt.

"Erik" katsoo asiakseen arvostella suomalaisten elokuvien kehnoja käsikirjoituksia ja ehdottaa, että niihin voisi ehkä panostaa. Aivanko totta? Menikö sinulta kenties ohi suomalaisen näytelmäelokuvan 100-vuotisjuhlapaneeli, jossa ohjaajat, tuottajat ja käsikirjoittajat yhdestä suusta sanoivat haluavansa lisää aikaa ja resursseja nimenomaan käsikirjoittamiseen. Ongelmana on, että yhden elokuvatuotannon sisällä rahaa ei ole varaa mistään toisesta kohteesta siirtää. Se nimittäin tarkoittaisi, että elokuva jäisi näyttelemättä, valaisematta ja kuvaamatta kokonaan, vaikka käsikirjoitus olisi kuinka hieno. Ja nykyisellään, suurin osa elokuvatuotannossa mukana olevista teknikoista on harjoittelijoita. Tekevät siis ilmaiseksi työtä, josta pitäisi oikeasti saada palkkaa.

Tämän taloustieteilijän mielestä suomalaiset elokuvantekijät eivät kärsi tai ajattele tarpeeksi omien töidensä eteen. Heidän pitäisi ottaa mallia Hollywoodista. Kas kun ei Wall Streetiltä.

Lopuksi herra ehdottaa, että elokuvatuotantotiimien kannattaisi palkata yksi lisätyöntekijä: myynti- ja markkinointiosaaja "tai vaikkapa kulttuuriantropologi". En edes viitsi kommentoida, ketä tuotannoissa ja markkinointipuolella nykyisellään on jo mukana, mutta "Erik" voinee varmasti seuraavalla kerralla mennä itse tekemään ilmaiseksi parin kuukauden työrupeaman ja oppia asian jos toisenkin alan virallisilta kummisediltä - jos nämä vain jaksavat moista nulikkaa päivääkään opettaa.

Myrskyn silmä

2007-09-04T21:11:00.000+03:00

Miettikää kuinka maassa olette joskus olleet ja kertokaa se kahdella. Ei sen enemmällä. Mutta niin matalalla minä nyt olen.

Jos saa yllättävän ja mukavan puhelun kahtena iltana peräkkäin, sitä odottaa kolmattakin. Vaikka tekosyyt ovatkin jo loppuneet. Eilen olin puhumisen jälkeen niin väsynyt, että nukahdin heti. Tuosta vain. Vaikka olin jännittynyt, innoissani. Aamulla puhelimessa oli hyvänyön-viesti, joka olisi illalla saanut itkemään. Suihkuun kävellessä se vain hymyilytti. Liihotin kaakeleiden yli vinoon kulmaan.

Sitten tapahtuu kaikkea hankalaa, ihmiseen iskee kaipaus. Aina meidän välissä on kilometrejä tai pari metriä, ja se tuntuu niin kamalan pitkältä. Hyvänä hetkenä, tunteina, päivinä, sitä eroa ei ole. Eikä ketään muitakaan ihmisiä tai maailmaa.

Töissä kulkee kaikki niin hankalasti, ihmiset ovat itsekkäitä, kärttyisiä. Oma käytös tulee kerralla takaisin, kaatuu päälle yhtenä likasankona. Eikä itse voi tehdä muuta kuin kävellä ulos, niellä kiukkuaan, itkuaan, ja puskea se kaikki ulos pyörän päällä huonon musiikin tahdissa, kun takana olevien suomenruotsalaisten suurin huoli tuntuu olevan viereisen pojan huomion saanti.

Lopulta ei voi muuta kuin mennä takaisin nukkumaan. Toivoa, että huomenna päänsärky ja turha toivo on poissa. Voi taas keskittyä tekemään elämästään hieman siedettävämpää.

Muistomusiikkia ja elokuvaunia

2007-09-02T11:37:00.000+03:00

Eilen Coronassa soi hieman yllättäen U2. "Yllättäen", koska tuossa paikassahan paukutetaan yleensä perjantaisin ja lauantaisin vain trendikästä pop-musiikkia, kuten Bloc Partya ja Editorsia. Mieleen tulvahti oma lukioaika, U2:n stadion-keikka Helsingissä, entinen poikaystävä ja elämisen suunnaton riemu, jota silloin ei millään tavalla kyseenalaistanut. Kaikki oli vain aivan mahtavaa. Tänä aamuna tunnin hiljaisuuden jälkeen ujutin soittimeen Achtung Babyn. Ikäänkuin olisi nuortunut kymmenen vuotta sekunnissa.

Nousin aamulla aikaisin, jo puoli kymmeneltä, sillä en uskaltanut enää nukahtaa. Olin uneksinut koko yön kummaa unta, heräilin välillä ja aina se vain jatkui. Kotiani uhkasi jokin tai jotkut. Yritin päästä Pariisista takaisin Suomeen. Torjuin pahaa peittämällä kaikki peilit, teippaamalla niiden päälle lasia, pahvia, jotain joka pitäisi peilistä ulos kävelevät lapsihirviöt poissa pikkusiskoni kimpusta. Talon aikuiset olivat muuttuneet kissansilmäisiksi, valoherkiksi mutanteiksi, joista ei ollut mitään apua kun yritin pitää siskoni kaukana pahuudesta ja läsnä tässä maailmassa. Juoksin, hengästyin, teippi loppui, mikään ei tuntunut auttavan, sillä se kaikki tuli ylitseni ylitsepääsemättömänä ja mahdottomana. Silti jatkoin ja minusta tuntui, että kaikki käy vielä hyvin. Kun heräsin ja nousin ylös, minusta tuntui että asunnossani oli vielä joku muu, unen haamu, joka vain odotti kohtaamistani keittiössä, eteisessä, pölyisessä huoneen nurkassa.

Kolmas kerta...sano

2007-08-28T22:57:00.000+03:00

Uskomatonta. Suomen kolmas Big Brother alkoi kolme ja puoli tuntia sitten ja keskustelufoorumin joitain kommentteja on luettu jo 1350 kertaa! Ihmisillä ei todellakaan ole muuta tekemistä kuin seurata kuinka muut juonittelevat, kännäävät ja nöyryyttävät toisiaan televisiossa. Mieluummin minä itse...Tai no hyvä on. Työn puolesta seuraan tuota puuhaa aika tiivistikin. Ihan vain joka aamu tsekkaan, että mitä hittoa ne nyt on tehneet. Mutta voi tätä tämän vuoden joukkoa. Niin persoonatonta ja nuorta. Missä on luvattu laaja ikähaitari? Tarkoittaako laajempi etninen kirjo tosiaankin sitä, että näyttää ei-suomalaiselta, seurustelee hollantilaisen kanssa tai on syntynyt Virossa? Anna mun kaikki kestää. Olisi tullut edes yksi romani.

Kesän loppu/The End of Summer

2007-08-27T20:51:00.000+03:00

Ei ole elokuva, mutta kun tunti sitten kävelin Koffin puiston läpi, oli kesän loppu näkyvissä. Koko heinäkuun ovat ihmiset istuneet puistossa, juoden, syöden, soittaen ja pitäen polttareita. Nurmikot ovat kuluneet istumisesta ja tanssimisesta, ne näkyvät vielä. Mutta sataa jo, tihuuttaa. Sateenvarjo on pakko avata, suojata vaalea nahkatakki. Olen menettänyt jälleen yhden kesän, yhden elämän, joka piti elää tärkeän ihmisen kanssa.

Lauantaina parantelin kammottavaa morkkistani Espoo Cinéssä Half Nelsonin ja Paranoid Parkin parissa. Ekassa vedettiin paljon kamaa pahaan oloon, toisessa tehtiin murha ja skeitattiin. Tuntui kuin olisin ollut Dan Dunne, idealistinen opettaja, joka ei osaa olla itsensä kanssa. Joka itkee naisensa ulko-oven ulkopuolella ja päätyy painelemaan sohvatyynyn kulmalla kiinni auennutta alahuulta. Sen jälkeen Gus Van Santin kaunis, kauniimpi, kaunein kameratyö oli vain rauhoittavaa. En edes osannut hätkähtää tarkoituksellista shokkikuvaa.

Alan olla vakuuttunut siitä, että ihmisten pitäisi puhua enemmän toisilleen. Työkaveri varoitti lopettamasta ennenkuin sulkeudun pimiöön koko talveksi.

Sanat hukassa

2007-08-26T12:05:00.000+03:00

Tekisi mieli kirjoittaa sinulle avoin kirje. Sellaisen kuin kirjoitin toissa keväänä. Mutta tällä kertaa muotoilisin kaiken sen katkeruuden ja pettymyksen sanoiksi, kertoisin, että minä vihaan sinua valtavasti ja yhtä aikaa olen jatkuvasti rakastunut, huumassa. Kerrankin en ole samaa mieltä Gregory Housen kanssa:

There is not a thin line between love and hate.
There is, in fact, a Great Wall of China
with armed sentries posted every twenty feet
between love and hate.
-from Occam's Razor

Arvatkaapa huviksenne kuinka monta päivää olen tällä viikolla ollut humalassa ja vastaavasti krapulassa. Liian monta. Edellisestä kerrasta olikin jo liian kauan aikaa.

Kaikesta tästä seuraa taas se, että minusta tulee entistä vittumaisempi ja laskelmoivampi kuin koskaan. Itsestäni en jaksa kovin kauaa sellaisena pitää, täytyy toivoa, että ystävät jaksavat, kun itse väsyy.

How True

2007-08-24T12:26:00.001+03:00

What Kind of Drink Are You?
	You are a part Fine Glass of Wine. You are sophisticated and refined, but also complicated and hard to deal with. Not everyone loves you, but those who do swear that you're the coolest thing since sliced bread. One of these days the people that matter will understand you. Until then, you will be sitting on your throne as the distinguished product that not everyone has the taste to appreciate.
	You are a part Whiskey on the Rocks. You are tough and you know it. It takes a long time for people to get to know you but you wouldn't have it any other way. You don't care what people think, but sometimes that turns people off of you.
Find Your Character @ BrainFall.com

Flow III

2007-08-20T10:30:00.000+03:00

Edellisten kommenttien jälkeen on puolivelvollinen kommentoimaan edes jotain kolmannestakin Flow-päivästä, vaikka oikeastaan ei natsaisi. Niin se aina on: kun on kivaa ja aika rientää ja 20.45 huomaa Smirnoff-coolereiden tulleen alennukseen (3 egee pullo, sillä hinnalla sokerikammoinenkin alistuu), ei hirveästi sanottavaa ole.

Riston ja Bebelin väliin mahtui paljon pettymyksiä, mutta jos aloitus ja lopetus toimii, en valita. Risto on yksinkertaisesti ihana. Paha suustaan, rivouksia syytää minkä ehtii, mutta ah niin symppis, että vähemmästäkin purskahtaa nauruun. Haussa on jo se "se yksi biisi", jota kaveri vertasi eilisessä tapahtuman purku -keskustelussa Velvet Undergroundin banaani-levyn johonkin kappaleeseen (jonka siis jo unohdin, anteeksi). Bebel oli pienen vartensa täydeltä aikuisen naisen voimaa ja brassihehkua, jonka keinunnassa tuli lämmin, vaikka lämpötila laski auringon kanssa ainakin kymmenen astetta. Myös toisella Smirnoff cooler -pullolla saattoi olla osuutta asiaan.

Flow II

2007-08-19T12:14:00.000+03:00

Tilanteesta johtuen, hauskimpia spiikkejä aikoihin. Architecture in Helsinki ensimmäisellä Suomen keikallaan eilisessä Flowssa:

We were very nervous about coming to Finland. This morning when we were leaving to Helsinki - we were in Poland - they tagged our luggages at the airport. It said "Hel" in them. We became even more nervous.

Eilinen keikka oli varsin mainio. Esiintymisessä oli samaa iloa ja letkeyttä kuin The Go! Teamilla Provinssissa.

Op:l Bastardsin paluu vei minut niin vahvasti 90-luvulle, että hävetti. Kuvittelin olleeni joku rokki-tyttö ja sitten hilluinkin eilisellä keikalla kuin mikäkin teknobilehile. Scorpius rulettaa edelleenkin, voi hyvänen aika.

Flow

2007-08-18T10:24:00.000+03:00

Sonic Mirrorissa Bil Gobham puhui siitä, kuinka musiikki on universaali kieli. Ympäri maailmaa ihmiset puhuvat sen eri murteita, joten muusikkojen täytyy matkustaa oppiakseen soittamaan samoin kuin muut. Jos siis haluavat.

Tuohan on juuri sellaista taidefilosofista löpinää, jota on todella helppo päästää suustaan, mutta eilen sen taas ymmärsin. Vaikka tämän vuoden kasvanut Flow Festival alkaakin pikkuhiljaa kärsiä ison festivaalin lapsentaudeista, ei se muuta sitä tosiasiaa, että esiintyjälista on likipitäen täydellinen. Ja olen ollut siellä vasta yhden illan.

Käytännön syistä en päässyt viinasta humaltumaan, joten musiikki tuli pienen yksilön korville puhtaana, voimakkaana, suorana. Pepet osoittivat taas, että miksatun setin vetäminen isolla lavalla toimii. Terry Callier oli kauneutta, ei itkettävää, vaan raikasta. Kun fonisti ja kitaristi soittivat vuorotellen soolojaan, tuli sellainen onko-tämä-mahdollista -tunne.

CocoRosieta olin odottanut eniten. Esitys oli hämmentävä, mutta ei sellainen, josta tipahtaa kärryiltä. Bianca räppäsi minkä kerkesi ja välillä esitys oli kumma sekoitus hiphopin feikkierotiikkaa ja kahden kymmenvuotiaan sisaruksen leikkejä. Musiikillisesti, noh, kyllähän molempien äänet hipovat taivaita. Sierra laulaa kuin enkeli ja Bianca on pieni riivaaja-kerubi.

Timo Lassy on vain niitä miehiä, joita menen katsomaan keikalle sen soittimen ja miehen itsensä takia. Eilen aistin itsessäsi jotain teinivuosien hysteeristä suhtautumista tuohon jumalaiseen fonistiin. Sellaisen repäisyn jälkeen en edes jaksanut keskittyä virtuoosimaiseen Jukka Eskolaan. Joskus karisma vain menee ihmisen taitojen ohi. Perjantaiyönä kello yhdeltä ei pysty kovin paljoa keskittymään muuhun.

Nyt vähän harmittaa, ettei ollut kameraa mukana. Tähän merkintään kuuluisi nimittäin foto Terrystä tai Cocosta ja Rosiesta.

Toinen työviikko

2007-08-12T22:40:00.000+03:00

On yhdeksän ja puolen tunnin päässä. Masentavinta on se, että tämä taas näyttää yhdeltä niistä unettomista öistä. Ei väsytä tippaakaan, vaikka olen koko päivän litkinyt vain vettä ja kofeiinitonta teetä. Aamukahvin voi jättää pois laskuista, siitä on jo melkein 12 tuntia.

Ensimmäisen työviikon saldoa oli muun muassa tylsistyneenä tehty älykkyystesti netissä. Siis sellainen, joka mittaa myös verbaalista lahjakkuutta. Tulos: 134. Jep, olen kai älyttömän viisas englanniksi.

Niin, ja kävinhän myös ahdistuksissani katsomassa yhden tämän syksyn parhaimmista elokuvista, Mika Kaurismäen Sonic Mirrorin. Kerrassaan mahtava. Millään en uskonut, kun äijä itse väitti, ettei projektilla ollut käsikirjoitusta. Tai oli, mutta vasta leikkausvaiheessa. Hieno elokuva. Sellainen joka kasvaa ja jää soimaan mieleen vielä jälkikäteen. Arvatkaapa tekikö sen jälkeen mieli kaljaa. Vaan kun piti mennä takaisin töihin.

Harvoin tulee vedettyä sellaista nollausta kuin viime perjantaina. Tyypillistä: aloitat yhden työkaverin kanssa ja päädyt lopulta neljäksi tunniksi ensin syömään ja sitten urakalla juomaan jonkun toisen, puolituntemattoman ihmisen kanssa, jota et lopulta tunne sen paremmin kuin alussakaan, sillä puhut koko ajan vain itsestäsi. Eikä siinä vielä mitään. Kun tämä puolituntematon tyyppi häipyy maisemista (ymmärrettävää), lyöttäydyt vielä tuntemattomampaan porukkaan, joka ei alunperinkään pidä sinusta, mutta se ei haittaa, sillä olet jo kahden ja puolen promillen humalassa. Loppuillasta löydät itsesi Rautatientorilta kirjoittamasta tekstiviestiä, jossa haukut sinua vonganneen tyypin alimmaiseksi porsas- ja matolajiksi. Se kun ei älynnyt omatoimisesti roikkua sinussa kiinni koko iltaa. Surullista, eikö totta. Ja nyt en tarkoita sitä sinua vongannutta tyyppiä. Vaikka onhan sekin melko surullista.

Viikko oli siis aika kamala, mutta olen silti hengissä. Mikään ei muutu, mikä on kuitenkin melko lohdullista. Taidankin tässä yön ratoksi vääntää yhden avoimen työhakemuksen lisää.

Kultainen portti/Golden Door/Nuovomondo

2007-08-01T00:00:00.001+03:00

Nykyään ei juurikaan tehdä sellaisia elokuvia kuin Emanuele Crialesen Kultainen portti. Kukaan tuskin uskaltaa lähteä Hollywoodissa edes ehdottamaan tuotantoa, jossa koko kerronta on yhtä syvästi kuvallista. Dialogia on pakollinen minimimäärä ja sekin on kulttuurista siinä mielessä, että vain kuvan avulla sanoihin tulee jotain järkeä. Elokuvasta puuttuvat välitekstit, joten tapahtumien lokalisointikin vaatii taustatietoa ja historian tuntemusta. Kuvaus on tarkkaa, hienostunutta ja jopa taiteellista. Crialese laittaa henkilönsä uimaan maitojärvessä ja näkemään hallusinaatioita tukin vahvuisista porkkanoista. Vakuuttavin kuva, pitkään aikaan elokuvissa, nähdään, kun Uuteen Maailmaan lähtevä laiva irtoaa Vanhasta Mantereesta. Kahden todellisuuden väliin repeää konkreettisesti musta vettä lainehtiva kuilu.

Samaa tunnelmaa kuin Lucile Hadzihalilovicin Innocencessa, samaa taituruutta ja uskomattoman vakaata luottamusta elokuvallisen kerronnan voimaan. Ehkä Ingmarin ei vielä tarvitse kääntyä haudassaan.

Teetä, litroittain teetä

2007-07-31T01:27:00.000+03:00

Hurja yö. Olen juonut tähän mennessä viisi kupillistä teetä (kaikki eri makuisia) ja leikkinyt hieman lisää Photoshopilla ja internetin ihmeellisillä mahdollisuuksilla. Kaverin bändin keikalla otetut kuvat onnistuivat yllättävän hyvin, vaikka pokkari kädessä tilaisuudessa heiluinkin.

Viime yönä menin nukkumaan viideltä, hätyyttelin heräämistä vasta yhden maissa. Ihme, että selvisin edes Hakaniemen Black&Whiteen, mutta oli aivan pakko saada The Cinematic Orchestran ja Timo Lassyn uudet levyt. Ensimmäistä ei ollut, toinen oli. Se on aika hieno. Mukaan tarttui myös Tuiran Miliisiä (mainiota Oulu-punkkia), Eino-Juhani Rautavaaraa ja Dianne Reevesiä (Good Night, and Good Luck. st). Huomenna raahaudun suosiolla Iso Roobertinkadulle. Siellä on ainakin Cinematicia. Voisin myös katsella sivusilmällä Otisin tuotantoa. Siinä voisi olla potentiaalia tähän kesämelankoliassa rypemiseen.

Sataa aika lujaa. Minusta se on mahdottoman hienoa. Ikkunat piti laittaa kiinni pari tuntia sitten. Tuikku paloi niin tarmokkaasti vetotuulessa, että se piti sammuttaa. Sitten sammahti katuvalo. Noin vain. Minun puhalluksestani. Kuja ikkunan alla on pimeämpi kuin koskaan.

Sitten seuraava kuppi.

Ingmar on kuollut

2007-07-30T21:13:00.000+03:00

Suuri mies on poissa. Elokuvaan ja teatteriin jää ihmisen mentävä repäisty reikä, jota ei kukaan koskaan tule ompelemaan kiinni.

Yökonsertto

2007-07-30T01:45:00.001+03:00

Tänä yönä tuikku palaa kirkkaasti lyhdyssä, kilpailee ikkunan edessä olevan katuvalon kanssa siitä kumpi saa heinäkuisen yön tuntumaan syksyisemmältä.

Olen kuunnellut koko tähän asti kuluneen yöllisen ajan uutta musiikkia. Kahden sivulla olevan kappaleen instrumentaalisuudessa on rauhoittavaa hypnoottisuutta. Pitäisi lopettaa netissä kiertäminen, valokuvien lajittelu ja koon muuntelu, mennä nukkumaan, sulkea televisio, jota en ole katsonut kolmeen tuntiin. Pitäisi lopettaa sängyssä makaamisen pelkääminen, uskoa että uni tulee pian ja huomenna ihan oikeasti ymmärrän, ettei koko aikaa tarvitse olla menossa johonkin.

Miksi sitten mietin jo seuraavaa paikkaa, siellä puhuttavaa kieltä ja tapoja, pohdin kestääkö 16 vuotta vanha rinkka enää matkaa uuteen paikkaan, trooppiseen metsään, jossa vesi nousee tulva-aikana puolen metrin korkeuteen tiukaksi tampatulla maalattialla.

Varoitus

2007-07-30T01:11:00.001+03:00

Tie

2007-07-30T01:03:00.000+03:00

1. Reikä seinässä

2. Salainen puutarha

3. Sisäänkäynti I

4. Ei-mun-keinu

5. Hallittu puu

6. Sisäänkäynti II

Pudotus

2007-07-30T00:56:00.000+03:00

I
II
III

Aava

2007-07-29T14:15:00.000+03:00

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lentokoneen ikkunasta alas pilvien läpi ja tietää olevansa kotona. Vaikka alhaalla olisi aivan samanlaisia järviä, jokia, metsiä ja teitä kuin muuallakin, sen tietää.

Silti siitä hetkestä alkaen, kun astuu pienelle, liikuttavan puhtaalle ja hiljaiselle kentälle, haluaa takaisin pois. Hihnalla pyörivä rinkka on täynnä likaisia vaatteita, mutta pyykkikoneita on muuallakin. Ja se tunne, joka tulee jokaisessa uudessa paikassa, vieraus ja yksinäisyys oudolla kylätiellä tai rakennuksen kyljessä outoja nimiä tavaten, hiipuu pois sekunneissa. Tiedän, että se on edessä taas uudestaan. Mutta kuten ystäväni on omissa merkinnöissään todennut, jotkut ihmiset tarvitsevat tragedioita laittaakseen asiat tärkeysjärjestykseen. Minä tarvitsen tragedioita ja äärimmäisiä ulkopuolisuuden tunteita pystyäkseni jatkamaan elämistä.

Idylliä

2007-07-20T11:38:00.000+03:00

2007-07-20T10:37:00.000+03:00

Uni on paikka, jossa mielen tyhjä valkoinen tila tulee kaupungiksi.

Loputon loma

2007-07-19T11:32:00.000+03:00

Lomani alkoi työntelemällä kaverin vuoden -90 Nissan Sunnya pitkin Tampereen katuja. Ensin illalla ja sitten yöllä. Paluumatkalla oli huomattavasti hilpeämpää, ehkä siksi, että moottorin sammahtaminen ei ollut siinä vaiheessa suuri yllätys ja olin nauttinut muutamankin tuopin, joten voimaa löytyi kuin pienestä pitäjästä. Onneksi jätin korkkarit kotiin.

Viikonloppuna pääsin kunnolliseen puusaunaan. Myös pakollinen navettakierros tuli tehtyä. Nykyajan robotiikka on ihmeellistä. Maajussit istuksivat valvontakopeissaan kuin turvamiehet ja vahtivat. Robotti hoitaa lypsyn alusta loppuun. Lehmien silmät ovat yhtä isoja kuin lapsuudessakin. Söpöähän se on, syödä mussuttaa ja tuijottaa vieraita. Haju tosin takertui samettitakkiin tiukasti. Piti ajaa kuusi kilometriä yötuulessa, että katosi.

Pyöräily tapahtui kaksi päivää myöhemmin ja kolmensadan kilometrin päässä Savonlinnassa. Opettelin ajamaan maastopyörää kello 3.38 pienessä hutikassa. Ilman ylämäkiä olisin taatusti ollut jorpakossa, sillä maastopyörä nyt toimii täysin päinvastoin kuin tavallinen. Ei jalkajarruja ja vaihteiden vaihdossa pitää polkea. Oman pikantin lisänsä hommaan toi se, että jarrupalat olivat valmiiksi kuluneet. Jyrkässä alamäessä pyörä ei pysähtynyt. Ilman sivutietä olisin todennäköisesti ajanut järveen. Tai törmännyt jonkun onnettoman hollantilaisperheen asuntovaunuun.

Tiedättekö, ne oopperajuhlat on oikeasti aivan mielettömän hieno tapahtuma. Missään muualla ei pääse noin vain näkemään Macbethiä, jossa laulavat Juha Uusitalo ja Jaakko Ryhänen, Leif Segerstam johtaa, Långbacka ohjaa ja Tommi Kitti koreografioi. Itku tuli kun Uusitalo vetäisi kuolinaarian maassa vatsallaan maaten. Aivan puhtaasti ja kivuttomasti. Siinä äänessä on isosti sitä jotain. Esitys oli siinäkin mielessä onnistunut, että Raimo Sirkiä lauloi vaihteeksi hyvin ja Cynthia Makris ärsytti mahdollisimman vähän, koska Ladyn rooli on sen laatuinen.

Olli Kortekankaan Isän tyttö oli pieni pettymys, oopperana. Ilman librettoa koko juttua oli mahdoton seurata, tekstistä tuli mieleen enemmän saisiolainen näytelmä kuin ooppera. Ja koska olen vanhoillinen laulunäytelmien suhteen, en pysty sulattamaan sitä, että tapahtumat sijoitetaan niin moderniin aikaan. Oopperan pitää tapahtua jossain muinaisuudessa tai toisessa todellisuudessa. Niinkuin esimerkiksi Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan tai Saariahon L'amour de Loin. Isän tytön musiikistakaan ei jäänyt mieleen oikein mitään. Hyvää oli hieno ohjaus ja lavasteet, sekä erikoinen ratkaisu äänien suhteen. Päähenkilö mezzosopraano, miespääosat baritonia tai bassobaritonia, eikä yhtään bassoa. Sellaista lisää. Tai sitten mielessä pyöri vieläkin edellisen illan mestarillinen Macbeth.

Loppukevennykseksi kerrottakoon, että sain suunnatonta (vahingon)iloa jälleen kerran siitä, että jotkut menevät Savonlinnaan ja oikeasti kuvittelevat, että siellä pukeudutaan kuin oopperaan. Onnea vain nilkkojen ja kylmettymisen kanssa. Hauskaa on tietysti seurata näitä tytsyjä, jotka yrittävät olla kaatumatta kymmenensenttisten korkojensa kanssa kivetyksellä ja tareta seitinohuen boleronsa kanssa yläkatsomon viimeisellä rivillä. Parit kengät näyttivät pettävän jo ennen bonttonisiltaa, lopuista näytti tekevän selvää muutaman kymmenen portaan kapuaminen ylös katsomoon ja alas kellarivessaan. Mutta eihän se mitään, tärkeintä onkin näyttäytyminen taftihameisessa iltapuvussa ja juoda skumppaa muovilaseista väliajalla mahdollisimman näkyvällä paikalla.

Rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tällä kertaa sää oli poikkeuksellisen lämmin ja permannolla tarkeni Macbethin ajan mainiosti lyhythihaisella (hämmentävää). Ja kyllä, toisena iltana päälläni oli hame ja sukkahousut - ratkaisu, jota kirosin siinä vaiheessa kun puolenyön aikaan siideriä lipittäessä itikat purivat oikean pohkeeni punaiseksi mössöksi. Että kivaa oli lopulta ja sillä lailla. Toivottavasti myös niillä tytsyillä. Vilpittömästi.

Pari sanaa Deerhoofista ja nukkumisesta

2007-07-11T09:16:00.000+03:00

Kolmenkymmenenkahden tunnin valvomisen jälkeen olo on muuten todella mielenkiintoinen. Periaatteessa ihmisenä pystyy muuten toimimaan päänsä sisällä, mutta ulos ei välity mitään. Ei puhetta, ei reaktioita. Pohjelihakset tosin tärisevät, kun kävelee.

Vaikka vetäisin kiitettävät nokoset valvonnan jälkeen, oli eilinen ehkä vielä enemmän sumuista kuin maanantai. Siksi mietinkin, kuinka järkevää on tehdä kymmenen ja puoli tuntinen työpäivä, mennä sen jälkeen avautumaan elämästään kolmeksi tunniksi terassille ja sieltä keikalle.

Vilpittömästi: en millään uskonut, että Deerhoof myisi loppuun. Puoli seitsemältä oli kuulemma vielä piisannut lippuja Tiketissä, mutta ovella oli kilometrin jono. Ikinä en ole Helsingissä sellaisessa seissyt keikalle mennessä. Siis. En. Koskaan. Ihan hullua. Jäi kaivattu lämppäri näkemättä, mutta jonossa oli sentään yhtä väsyneiden kavereiden kanssa kohtuullisen hauskaa. Sisällä taas sitten ei.

Ilmeisesti tämä uusi baari, Redrum, on päättänyt, että riittää kun on hyvä äänentoisto ja kivasti stailattu sisustus. Ja hyviä bändejä soittamassa. Mutta kun ei se ole kivaa, että menee keikalle, katsomaan eläviä soittajia ja sitten ei näe niitä. For real, oikeasti, mitä miettii baarinpitäjä, jonka esiintymistila on niin matala, että lavaa ei ole varaa korottaa lainkaan, mistä seuraa se, että kukaan ei näe mitään. Paitsi ne kahdeksan onnellista, jotka ovat eturivissä.

Tilanne oli naurettava, mieleen tuli jotkut muinaiset TVO:n keikat. Mutta sen tiesi, että siellä ei näe. Ja aina saattoi lyhyempänä seistä tuolilla tai pöydällä. Tuolla sellaista mahdollisuutta ei ollut, lainkaan. Näin sentään, että rumpalilla oli vihreä t-paita, kitaristilla punainen ja laulajalla harmaa. Mutta rumpalin setti on edelleen hämärän peitossa. Aika pitkään bändi soitti, että edes hahmotin, missä tyyppi paukuttaa, kun en ollut varma kitaristinkaan sijainnista.

Aivan naurettava homma. Seuraavalla kerralla pitää olla todellinen lempiyhtye, että lähden moiseen klubiin uudestaan. Muuten jatkan käymistä Tavastialla, Kuudennella linjalla ja Libertessä. Kaikki kymmenen kertaa parempia paikkoja kuin ihme trendihöttöklubi.

31 h

2007-07-09T15:55:00.001+03:00

No niin, kolmekymmentäyksi tuntia. Eiköhän tämä ala pikkuhiljaa riittää. Pari kertaa käsien päälle nukahtaneena ei voi odottaa kovin suuria kotimatkalta. Onneksi ykkösen ratikka tulee sentään samaa reittiä takaisin mitä meneekin, joten menetys ei ole suuren suuri.

24 h

2007-07-09T09:06:00.000+03:00

Olen ollut hereillä tasan kaksikymmentäneljä tuntia. Auki kirjoitettuna se tuntuu jotenkin pienemmältä, numeroista tulee mieleen Jack Bauer. Kuulun ihmisiin, jotka eivät erityisemmin pidä Jack Bauerista. Mutta tässä mielentilassa on todella, todella vaikea pitää kenestäkään.

Tahallani en valvonut. En vain saanut unta. Nyhväsin peiton alla ja päällä, ilman peittoa ja sen kanssa. Litistin molemmat tyynyt muodottomiksi möykyiksi ja tasoittelin taas sileiksi. Ajattelin tulevaisuutta. Utopiaa. Kuinka olisi olemassa maailma, jossa politiikka ja uskonto elisivät rauhassa keskenään ja taiteilijat saisivat rauhassa tehdä sitä mitä osaavat. Ajattelin, analysoin ihan kunnolla, mikä on mennyt pieleen niin monessa ihmissuhtessa. Viideltä oli jo vedet silmissä. Eikä vieläkään nukuttanut.

Onhan näitä kahden tunnin öitä ollut ennenkin. Mutta jotenkin sitä on aina päässyt tasoittelemaan vajetta, vaikka sitten tehnyt lyhyemmän päivän. Nyt ei edes nukuttanut, väsytti kyllä. Sen tiesi siitä, että pulssi nousi välillä ja kuulo pysyi uskomattoman terävänä. Kahdesti siirsin herätyskelloa eteenpäin, jos saisi nukuttua edes kolme, kaksi, yhden tunnin. 6.25 luovutin. Läppäsin kellon kiinni ja menin suihkuun. Kumman sujuvasti menivät aamutoimet, lehden olin jo lukaissut kello 3.40-4.09.

Ratikassa oli outo olo. Luin Gary Oldmanin haastattelua Empiresta, enkä muista enää muuta kuin että se toisteli siinä koko ajan vain nyhjäävänsä kotona lastensa kanssa ja kirjoittavansa käsistä siamilaisista kaksosista, Changista ja Engistä. Olen ollut nyt töissä tunnin. Pitää ihan tarkistaa, mitä on tullut tehtyä. Jotain kai kuitenkin.

Myrskyn alla

2007-07-08T12:30:00.000+03:00

Linnut pyrkivät tänäkin kesänä sisään. Herään aamulla unesta, jossa linnut laulavat, mutta ne ovatkin oikeasti ikkunan takana. Ilmassa on ukkosta, sen tuntee herätessä päänsärkynä, joka on kohtuuton rangaistus siitä, että voin seistä vaikka koko myrskyn ajan ulkona sateenvarjon alla ja ihailla salamaniskuja. Unessa on ollut hauskaa, kuten unissa yleensä on. Todellisuus on sunnuntaisen harmaa ja hitauteen katoaa päivästä neljä tuntia, noin vain. Ajattelen, että tällaistako yksinäisillä ihmisillä on joka päivä, aikaa menee ohi, muodottomuuteen on mahdoton tarttua. Vai ymmärtävätkö yksinäiset yksinäisyyttään, sillä minä en ole sitä koskaan tajunnut. Se on ollut luonnollinen tila, ulkopuolisuus ja etäisyys. Joskus se sattuu, mutta ei yksinäisyyden itsensä vuoksi, vaan muuten vain. Kuolemanpelkona. Ääninä unen rajamailla. Joku huutaa, enkä minä osaa siihen vastata.

Viikonloppu ei voisi olla kauempana

2007-07-06T15:32:00.000+03:00

Miten on mahdollista, että ihmisellä on keskellä kesää sellainen olo, että rämpii syvimmässä ja likaisimmassa loskassa mitä taivaalta on koskaan satanut. Tila on helppo diagnosoida kesämasennukseksi, mutta antaapa olla. Ei se aina ole ollut näin hankalaa. Tilanne on silti tuttu, sillä periaatteessa asiat on ihan hyvin. Olen nauranut tällä viikolla useammin kuin pitkään aikaan. Silti jokainen hörähdys tuntuu itsepetokselta ja muidenkin. En minä oikeasti ole yhtään onnellinen. Koko ajan vituttaa joku pieni tai isompi asia. Isoista pääsee nopeasti yli, koska niille harvoin voi mitään, mutta ne pienet. Ja tunneasiat. Ja sadat muut hankaluudet, joiden kohdalle osuessa tekisi mieli huutaa ja kiroilla.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta taidanpa lähteä viikonlopuksi Turkuun. Siellä ei ainakaan tarvitse miettiä, törmääkö kulman takana tai seuraavassa baarissa johonkin maatajärisyttävään tuttavaan.

"Pitäis kai puhua jonkun kanssa."

2007-07-02T15:34:00.000+03:00

Tarpeeksi pitkään kun roikkuu MySpacessa ja yrittää tuunata omaa sivuaan yhtään nätimmäksi, niin törmää väistämättä johonkin Cosmobilen The Fingerin kaltaiseen biisiin, joka saa sydämen hakkaamaan helvetin lujaa. Se on niin teiniä, tuollaista musiikkia tekevät vain suuret musiikkifanit, nuoret miehet, jotka ovat viettäneet koko nuoruutensa vain kuunnellen hyvää kitaramusiikkia.

Hakkaa se sydän muutenkin. Eilen kaveri suositteli vilpittömästi minulle psykologilla käyntiä. Näkyy kuulemma nykyään liian usein kyyneliä silmissä, ihan ilman mitään syytä. Näennäisesti ainakaan.

Onneksi (a) söpöjen baarimikkojen kanssa voi aina flirttailla ja (b) näyttää särkyneestä sydämestä huolimatta sen minut jättäneen paskiaisen edessä koko päivän niin helvetin hyvältä, että tiedän sitä kaduttavan jo. Tuollaisen kuvittelu auttaa ihmistä yllättävän paljon. Naista ainakin.

Onneksi on kauneus

2007-06-30T14:06:00.000+03:00

Eksyin äsken kahvin ja jugurtin välissä (niitä ei voi nauttia samaan aikaan, joku happamuusjuttu) personallisuustesti-sivulle. Eipä ollut testistä mitään erityistä hyötyä, mitä en olisi jo tiennyt aiemmin, mutta siinä alussa oli mielenkiintoinen profilointikysymys: mitä sukupuolta olet ja mikä tekee sinut onnelliseksi.

Kaikista maailman asioista ajattelin ensin musiikkia. Kirjoitin testiin kuitenkin "beauty". Musiikki on kauneutta, kuten täällä.

Femakko, minä

2007-06-30T13:33:00.000+03:00

Sanotaan, että humala pehmentää kaiken. Ei pidä paikkaansa. Nyt on kahdesti käynyt niin, että olen hyvällä tuulella nosteessa ollessani saanut kuulla ikäviä asioita. Ne kertovat ovat ikäänkuin kytänneet, että nyt se on niin humalassa, että sille uskaltaa sanoa. Hei pojat, ei kannata, siitä tulee vaan paha mieli, pää selviää ja koko kahden tunnin viskin kittaaminen menee hukkaan.

Humalassa tuntuu pahalta kuulla, että joku ihana onkin jo naimisissa tai sitten joku muuten vain pelailee itseni lisäksi miljoonaa muuta naista tai että miesvaltaisen alani töissä suositaan nykyään, noh, miehiä. Kaikista sydämenasioistani huolimatta tuo viimeinen sattui eniten. Mihin enää kannattaa pyrkiä. Ihan hukkaan on mennyt vuosien tappelu ja hannaaminen pätevyyden puolesta puhujana, jos kuitenkin jossain vaiheessa otetaan käyttöön sukupuolikiintiöt. Miehille.

Minusta alkaa tulla pikkuhiljaa julkifeministi.

Nolo ahistus

2007-06-29T12:06:00.000+03:00

Eilen menin hyvin päättäväisenä ja onnellisena yksin lounaalle. Tori tarjoilikin lähinnä erinomaista ja painonpudottajalle sopivaa kalaa, joka suorastaan huusi seurakseen jälkiruokakahvia, voinapin kokoisine rasvaprosentteineen.

Tarjoilija teki tietämättään minulle täydellisen maitokahvin. Vaahtoa oli valtavasti, kuppi oli kunnollinen Teema, eikä mikään Illyn tarttumapinnaton design-kippo. Vaahdon päälle ripottelin ruskeaa ruokosokeria. Oli hyvää. Vaahtoa popsiessani luin samalla Iltistä ja kuuntelin naapuripöydän teologin vouhkaamista. Se oli vähän vähemmän hyvää. Itsekeskeinen, äänekäs akka, joka kertoi joka välissä kuinka hyvä, tehokas ja yhteiskunnalle hyödyllinen SPR-diakonia-seurakunta-aktiivi hän oli. Se oli ällöttävää. Juuri tuollaisten ihmisten takia sitä muistaa, miksi alunperinkin halusi eroon valtionkirkon nimilistoilta.

Mulkoilin naista, luin lehteä ja maitovaahdon loputtua lisäsin kahviin vielä ripauksen valkoista sokeria makua pehmentämään. Taisi olla jatkojuttu Ellenistä, kun vetäisin kahvin väärän kurkkuun, kirjaimellisesti.

Se valkoinen sokeri olikin suolaa.

Hävetti niin paljon, etten kehdannut edes kertoa tarjoilijattarelle virheestäni. Puolet kahvista nielin kurkkua polttaen, puolet jätin pöytään. Jäi oudon nolo ahistus, teologista ja suolasta.

Prov

2007-06-19T16:04:00.000+03:00

Elämän tunne on niin pelottavan pienestä kiinni. Tänä vuonna ei ollut juhannusta edeltävää humalaa, ei remuamista, ei nollaamista. Vain muutama lattea olut, raivostuttavia ihmisiä, heikkoja keskusteluja. Ajattelin jo, että sekoan tuossa aivan kohta.

Onneksi lähdin urheasti rock-festivaalille. Ihan koko viikonlopuksi. Perjantaina hoipertelin junaan ja junasta pois nukkumatta, menetin hermoni typerissä keskusteluissa vieruskavereiden kanssa. Ja ensimmäistä kertaa, ystävät vieraassa kaupungissa, sattumanvaraisesti valitut bändit ja kiinni kurova humala tekivät siitä kaikesta sen arvoista.

Antony

2007-06-05T16:48:00.000+03:00

Kyllä se vaan jäi mieleen. Vaikka kuinka taistelin taiderokkia vastaan. Paitsi että eihän Antony and the Johnsons mitään taiderokkia ole. Poppia se on. Viuluineen päivineen. Sitäpaitsi, Kultsan keikalla ainakin kuultiin Beyoncéta. Se oli huippuveto.

Itkin jossain vaiheessa, mutta muuten kaksituntinen keikka tuntui kymmeneltä minuutilta. Kappaleet soljuivat eteenpäin saumattomasti, satunnaisesti rytmi rikkoi tunnelmaa - tai ei sittenkään, se vain tuli eri tavalla edestä.

Kyllä musiikki on hieno asia. Ja Kulttuuritalolla on hyvä karma.

Versailles

2007-06-04T18:04:00.000+03:00

Vähän niinkuin olisi Suomenlinnaan mennyt. Versailles on jotain ihan muuta kuin matkaoppaissa kerrotaan. Tai niin olen kuullut. Tilusten kokoa ei tajua ennen kuin seisoo portaiden yläpäässä ja katsoo alas. Kanaalin toisessa päässä ihmiset eivät ole edes pieniä pisteitä. Niitä ei vain näy.

Veden äärellä käräytän melkein naamani, pidän päänsäryn tomerasti pois rommishoteilla ja mussuttamalla puolikkaan brie-klöntistä. Tuuli tarttuu sateenvarjoon ja heittää sen veteen. Kävelen tuulen kanssa sateenvarjon perässä, huudan kahdella kielellä keskelle lampea ja ne, jotka ymmärtävät, tuovat varjon käteen sellaisenaan, avonaisena ja märkänä.

Tuntien päästä havahdumme, jossakin on häät. Vartijat eivät jaksa enää tarkistaa lippuja, kortteja, huitovat vain kärsimättömästi sisään, on hirvittävän myöhä. Marie-Antoinetten kulmahuoneessa on paine- ja lämpömittari, joka kertoo, että Pietarissa oli vuonna 1741 miinus 30 astetta celsiusta. Zanzibarissa kolkutellaan +50 asteen rajoja, mutta se ylittää inhimillisen sietokyvyn 18:lla asteella. Käytävän päässä on koko paikan kaunein huone, violetit tuolit ja kermanväriset verhot. Vain kirjahyllyt puuttuvat.

Miksi juon teetä

2007-05-26T11:24:00.000+03:00

Sataa. Aivan mahtavaa. Pari viikkoa sitten IS:n stripissä Nemi hillui riemusta kiljuen sateessa ja kaveri kysyi toiselta: "Onko tuo joku goottijuttu?" Johon vastaus: "Ei, kun allergiaa."

En osaa sanoa, mikä on tällä viikolla ollut allergiaa ja mikä muuta, mutta keuhkoja pistelee vieläkin. Krooninen väsymys aiheutti töissä hassuja tilanteita, sillä keskittyminen meni välillä niin syväksi, että koko muu maailma unohtui. Toisaalta jos huomioni kiinnittyi johonkin, ratkoin asiaa turhankin tarmokkaasti. Perjantai-iltana huomasin olevani kuudelta se viimeinen tyyppi, joka koneellaan naputteli (ja muiden ihmisten poistuminen oli tietysti mennyt ohi korvien).

Eilen kaveri nimitti minua "tuollaiseksi J. Austen -henkiseksi ihmiseksi, johon liittyy koruompelu ja dekatenttien runojen lukeminen". Juttuun liittyi myös muminaa herkästä lyyrikosta. Kumma. Se ihminen ei tiedä oikeastaan mitään minusta. Olin mielissäni, tietysti, vaikka viimeksi olen toimittanut koruompeluun liittyvää toimintaa alle kouluikäisenä, Austeniani en ole lukenut ja lyyrikkous on tällä hetkellä hyvin, hyvin kaukana minua määrittävistä adjektiiveista.

Tänään suunniteltu ulkoiluaktiviteetti vaihtunee ainakin päivän osalta säätiedotusten lupaileman ukkosen ja Leonard Cohenin kuunteluun. Ja teen juomiseen, tietysti.

Edith ja Marie

2007-05-22T16:41:00.001+03:00

Tämän kevään toinen flunssa on melkein vienyt tuntemuksillaan eron ensimmäisestä. Paitsi että tämän toisen kanssa en ole saanut olla rauhassa kahdestaan. Kaksi päivää tappelin sen kanssa töissä, annoin säryn kaataa lasihuoneen sohvalle perjantai-iltapäivänä. Viikonloppuna hoidin kuuliaisesti tyttären velvollisuudet, vaikka ääneni katosi hiljalleen olemattomiin ja jokainen askel tuntui kilometrin harppaukselta.

Nenä on likipitäen kunnossa, mutta yskä on hirvittävä. Herään siihen öisin, silmistä valuu vettä. Kurkunpää on ärtynyt ja päädyn nielemään särkylääkkeitä periaatteideni vastaisesti. Onneksi kuume laskee. Keuhkot vinkuvat silti. Saan hyvän syyn leikkiä Edith Södergrania ja kirjoitan jutun per tunti.

Myöhemmin päivällä istun eteisessä kenkieni keskellä ja tunnen itseni Marie-Antoinetteksi.

Kilauta kaverille

2007-05-21T18:16:00.000+03:00

Vain Helsingissä pummeillakin on kännykät. Tai sitten on kyseessä juuri se asunnottomien alalaji, joilla on varaa kännyköihin. Aamulla ratikassa viereeni istui kolmen satamaan suuntaavan henkilön revohka, jonka hajua ilmeisesti siedin vain siksi, etten haistanut mitään (flunssa on tullut takaisin, vietän taas pienimuotoista sairaslomaa ja olen menettänyt ääneni täysin). Ja koska olin kipeä, en jaksanut kaivaa kirjaa (Jed Rubenfeld: The Interpretation of Murder) esiin ja kuuntelin sitä järjetöntä, kliseistä kinaa siitä, missä se yksi kaveri on ja kuinka porukan nainen oli ihastunut toiseen mieheen ja kuinka toinen miehistä yritti kaupata kännykkäänsä, ovh 5 euroa, toiselle miehelle kymmenellä eurolla. Se, jolla oli se hieno kännykkä (noin kaksi kertaa kalliimpi kuin omani), soitti jälkeen jääneelle neljännelle henkilölle, joka oli kuulemma nukkunut jollain puistonpenkillä yönsä, mutta vastasi nyt sitten vihdoin omaan kännykkäänsä.

Housen ensimmäisessä kaudessa on kumman paljon järkeä taas. Kuusisatanen burana pistää järjen kaikkeen.

Puutarhablogi!

2007-05-15T21:51:00.000+03:00

Bloggerin uusi (muille puoli vuotta vanha, vähintään) tuunaus-toiminto koskettaa niin syvästi jopa minun ajantasattomia hermojani, että tein tilapäisen mielenhäiriön vallassa äärimmäisen radikaalin päätöksen: heivasin norsun hemmettiin. Tai siis en sentään, alkuperäinen norsu on vielä tiukasti kiinni selkäytimessä ja korvaavan kuvankin osoitteen kirjoitin muistiin. Ihan varmuuden vuoksi, jos tulee ikävä.

Ja koska mikään ei koskaan lopu norsun heivaukseen (katsoin juuri luokattoman norjalaisen rillumarei-elokuvan Free Jimmy), päädyin lätkimään pikaisesti valitsemiani kuvia pitkin uutta, vihreää (niin...) julkaisualustaa. Siis hitto vieköön. Kaverin takapihalla lauotut kuvat saavat Nagelinan näyttämään joltain keski-ikäisen keksimältä portilta salaiseen puutarhaan. Mitä se ei todellakaan ole. Mikään ei nimittäin pysy salassa kymmentä sekuntia pidempään, eikä tässä risukossa leskenlehden lisäksi mikään kuki.

Niinpä. Siksi tuohon sivupalkkiin lähteekin nyt foto, jonka ottopaikan tunnistaja saa olla aika hemmetin ylpeä itsestään.

Riisutaan kaikki muu paitsi foni ja piano

2007-05-15T20:58:00.000+03:00

Maailma on täynnä huonoa musiikkia. Sydämettömästi tuotettua, kiillolla kuorrutettua ja epäonnistunutta viihdettä, joka ei naurata edes vannoutunutta kitschin ystävää. Ehkä kärsin Eurovision 2007 Host City Helsinki -traumasta, mutta nyt on tarve perusasioiden ääreen palaamiselle. Kuuntelen tästä eteenpäin ainoastaan Coltranea ja Theloniousista, kunnes toisin ilmoitan. Hella protestoi tätä päätöstä juuri nyt naksumalla ja aikoo ilmeisesti räjähtää.

John Berendtin mieletön fakta-romaani kesti loppuun saakka. Harvoin jaksaa lukea samalla innolla "mitä sitten tapahtui" -osuutta, vaikka murhaaja on ratkennut viisikymmentä sivua sitten. Sen sijaan Curtis Sittenfeldin Prepistä en vakuuttunut. Tiedän olevani väärässä, niin minulle kerrottiin jo pari kuukautta sitten ja uudemman kerran eilen useammasta suusta. Minkäs sille voi, flegmaattiset päähenkilöt eivät vain natsaa.

Kadonnut viikko

2007-05-14T18:50:00.000+03:00

Hullua, teen sitä taas: yritän hukuttaa sitä kaikkein tärkeintä ihmistä kaiken muun "tärkeän" tekemisen joukkoon. Viime viikon saldo on pääasiassa plussan puolella, mutta itsensä häiriöiminen ajattelusta tarkoittaa myös vähäistä nukkumista. Edes eilen, sunnuntaina, en saanut nukuttua aamulla, päivällä tai illalla, sillä ensin kävi ylikierroksilla Suomen voitosta, sitten kavereiden näkemisestä ja sitten Suomen häviöstä. Tänään raahustin töihin ennen ketään muuta ja mietin, että mitä hittoa minä täällä taas teen. Joisin edes alkoholia. Krapulassa voisin sentään potea huonoa omaatuntoa ja morkkista.

Semifinaaliyö

2007-05-11T01:01:00.000+03:00

Koko kaupunki on sekaisin Euroviisuista. Minä kävelen hieman puoli yhdentoista jälkeen kohti Tavastiaa ja toivon koko ajan toivottomasti, että sinä olisit siellä sittenkin. Vaikka juuri äsken sanoit puhelimessa, ettet olet. Paikka on puolityhjä tai sitten kaikki ihmiset ovat myöhässä. Kun Magnus, Ola, Stefan, Anders ja Niko tulevat lavalle, minusta tuntuu kuin he soittaisivat vain minulle. Ensimmäisen kappaleen aikana purskahdan itkuun, pyyhin kyyneleitä toiseen kertosäkeeseen asti. Enkä minä edes nyt juuri muista, mikä se kappale oli.

Koko keikka on yhtä jännittynyttä tunnetta, kirkollista hartautta. Weeping Willows soittaa kappaleistaan niin hiljaisia, kuiskaavia versioita, että hämmästyn jokaisella kerralla omia ajatuksiani. Jossain Magnuksen kirkkaana soivan laulun taustalla sanoituksien tasalla, rikottujen lupausten maassa, venyy kitara vielä hieman pidemmäksi, riipivämmäksi. Vähemmästäkin särkyy.

Nyt muistan lavalla olevat vihreät puskat, tarkasti mietityn järjestyksen, kitaranvirittäjän. Magnus oli laihtunut ja näytti julmetun tyylikkäältä. Vaalea puvun takki, harmaanmustat farkut ja punainen huivi. Mitä muuta tarvitsee. Halusin polttaa tupakkaa, mutta en uskaltanut pyytää vieressä seisovalta pojalta. Jos se vaikka oli keikalla jonkun tytön kanssa.

Ratikkaan juostessa on kevyt olo, hypin punaisissa kengissä portaat alas niinkuin siinä sadussa. Viidensadan metrin matkalla kaksi miestä kääntyy katsomaan perääni ja yksi tyttö tahtoo kenkäni englanniksi. Pysäkillä tajuan, että olen onnellinen.

Syntymäpäivä

2007-05-08T18:57:00.000+03:00

Kaiken tämän keskellä hämmästyn: olen saanut kirjoitettua jotain. Puuska sai paperille kolme sivua juttuja, kertomuksia minusta. Säkeet tuntuivat vierailta, kirjoitan suoraa lausetta - ja silti se katkoo itseään, asettuu rytmiin. En muista siitä mitään, katson hämmästyneenä koneelle ilmestynyttä tiedostoa, vierasta nimeä.

Mood equals weather

2007-05-05T12:08:00.000+03:00

Mielialani vaihtelee nykyään sään mukaan. Sateella menee ihan kivasti, kun voin keskittyä sateenvarjottomana selviämään kuljettavasta matkasta mahdollisimman vähin kastumisin. Mutta kun herään vapaapäivän aamuna auringonpaisteeseen, kuten tänään, en halua nousta ylös ollenkaan. Maailma inhottaa, mutta enemmän inhottaa oma tilanne.

En tiedä olisiko fiksumpaa lopettaa sosiaalinen viinoittelu ja kaljoittelu kokonaan, jos jokaisena seuraavana aamuna totean, että ei, ei ole krapulaa, mutta voisin kyllä hakea siivouskaapista kuitumopin ja käyttää sitä ruoskan sijaisena katumusharjoituksissa. Ironisinta on, että en minä siitä alkoholin käytöstä ole lainkaan huolissani, mutta sen käyttö nostaa esiin kaikki ajatukset, joista alunperin halusin eroon.

Tarvitsen kipeästi jotain muuta tekemistä. Taidanpa mennä kesäksi mahdollisimman vaikeakulkuiseen paikkaan öljymaalauskurssille.

Olen kadottanut kolme päivää

2007-05-02T20:50:00.000+03:00

Tietokoneeni näytöllä on pyörinyt pidemmän aikaa näytönsäästäjänä teksti. Muistelin, että se oli Learista, mutta pikaselaus ei tuottanut tulosta. Sitten älysin. Sehän on yhdistelmä Wordsworthia ja Williamia. Aika hyvin. Ja juuri tuo yhdistelmä on sellaista, mitä tunnen vieläkin. Kasvua ei ole tapahtunut. Eikä se välttämättä ole huono asia.

Our birth is but a sleep and a forgetting...
Life's but a walking shadow, a poor player,
That struts and frets his hour upon the stage,
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury
Signifying nothing.

Paluu arkeen

2007-04-24T14:27:00.000+03:00

Kesti kauemmin kuin kuvittelin. Kun nyt olen elänyt pari mennyttä viikkoa kiivasta "kaikki alkaa mua!" -kautta, en ole kerennyt huomata, että a) olin lomalla ja b) töistä pois oleminen muun kuin sairauden vuoksi oli sen verran fantsua, että voisin lomailla toistekin.

Onneksi tein fiksun liikkeen ja painelin ulkomaille. Vieraan kielen puhuminen natiivin kaverin kanssa viisi päivää vei ajatukset pois kaikesta muusta. Huomasin pyöriessäni Lincoln's Fieldsin ja Sir John Soanen kotimuseon liepeillä, että elän täysin väärässä aikakaudessa. Silläkin uhalla, että 150 vuotta sitten olisin todennäköisesti ollut syfilistä sairastavana pyykkimuijana Camdenissa. Samaa olen nostalgisesti tullut pohtineeksi useimmiten Pariisissa ja satunnaisesti myös New Yorkissa, jossa tosin saattaisin heittää aikakautta viidelläkymmenellä vuodella eteenpäin.

Petyin hieman hienon Wicked-romaanin musikaaliversioon, mutta ehkä olisi pitänyt arvata. Lava-versiosta oli vain muutettu niin paljon itselleni kirjassa tärkeitä asioita, kuten toisen päähenkilön luonteenkuvaa ja Elphaban rakkaussuhteen kulkua. Kolmiodraama on toki todella musikaalimaista ja Gildan hahmon huomioon ottaen blondille aivan oikein, mutta silti. Musikaali näytti hienolta, sopii katsoa vaikka traileri brittiproduktion sivuilta. Avenue Q puolestaan oli niin onnistunut, etten todennäköisesti halua lainkaan nähdä Suomi-versiota avec Nina Tapio.

Aloitin eilisaamuna ratikassa John Berendtin Midnight in the Garden of Good and Evil-romaanin. Aivan mahtavaa tekstiä. Olen vasta sivulla 45 ja jo aivan myyty.

Hyvä Päivä

2007-04-14T23:38:00.000+03:00

Katastrofaalisen eilisillan jälkeen olin samaa mieltä kuin Aki Valtteri Vainajalalla: "menen nukkumaan ja toivon/etten enää koskaan herää/kevätpäivään raastavaan". Itkun nieleskelyn ja muutamien terapeuttisten tekstiviestien jälkeen olin kuitenkin nukahtanut ja vaikka aamulla ponkaisin istuma-asentoon painajaisen voimasta, ei olo ollut niin kamala kuin odotin. Yksi tapaus lisää ja sitä kovemmaksi tulee, huomaan.

Mutta päivästä tuli hyvä, vaikka tavarat ovat edelleen pakkaamatta ja kello lähestyy puoltayötä yhtä vakaasti kuin televisiossa muumioarmeija viidakkokarkulaisia. Teki hyvää istua ystävän seurassa kiireettä, katsella kirkon portailla olevia ihmisryppäitä, jäätelökioskin jonoa. Papparazzazin kaverini, joka osoitteli pitkillä raajoillaan eri makuja kavereilleen ja vietti lopulta myyjän äärellä likipitäen seitsemän minuuttia. Ostoksena tuplapallot, valkoinen ja keltainen. Vaniljaa ja mango-melonia, veikkaan. Vastapäätä istuva ystävä huokui sellaista rauhaa oman elämänsä suhteen, että itsellekin tuli levollinen olo. Että kyllä tämä tästä. Kunhan pääsen varjoon silloin kun haluan ja kunhan joku käy välillä varmistamassa, että uneni ei ole syventynyt liiaksi.

Sattuma korjasi minut pitkästä aikaa (olisiko siitä jo vuosia?) päiväkaljoittelemaan Kallioon. Hirveän helsinkiläistä, ajattelin, kun aurinko puski väkisin Rytmin ikkunasta sisään ja teki vanhan tutun korvanlehdistä hehkuvan punaiset. Aurinko saa humalasta nopeamman, syvemmän ja pehmeämmän. Talvisin takerrun tuoppiin kaksin käsin ja ehdin juoda kaksi ennenkuin ympäristöstä tulee samanlainen. Tänään lehden rivit hyppivät puolikkaan jälkeen. Tai sitten olin unohtanut syödä.

Puhumme paljon, koko ajan, ja sieltä jostain kaverin viidennen ja oman toisen lasin uumenista nousee esiin asioita. Vanhoja rakkauksia, kipeitä eroja. Kaverini tuntuu hämmästyttävän vahvalta, en uskalla sanoa omasta tilanteestani mitään, koska tuollaiselle asenteella minun pienet tunteeni kutistuisivat naisten höpöhaaveiksi. Erotessamme on rauhallinen, ajatukseton olo, vaikka tiedänkin, että tunnin kuluttua haluan vain nukkumaan. Karhupuiston kallioilla istuu nuorisojoukko, yksi sammuu hyvää vauhtia koulun ohittavilla portailla. Kotikadulla vastaan kävelee kivannäköinen nuori mies. Katson melkein silmiin, mutta viime sekunnilla väistän ja vain hymyilen, sillä välillä niin on parasta.

Kiinni

2007-04-11T00:58:00.000+03:00

Sellainen yö, että en tiedä miten nukkua. Mieli laukkaa pahoilla teillä, on mustasukkainen, kateellinen, katkera. Silmistä valuu vettä, käsi puristuu nyrkkiin. On niin monta asiaa, joista pahoittaa mielensä, ja liian vähän sellaista, jonka vuoksi hymyillä. Takerrun sunnuntain muistoon, ystävän sanattomaan tukeen ja, niin, ystävyyteen. Uskollisuuteen ja lojaalisuuteen, jollaista ei mistään valmiina saa. Minä en täysin ymmärrä, miten hänen ja minun väliin on tullut sellainen hiljainen ymmärrys ja tykkääminen, jossa ei hirveästi mitään selitellä, mutta kerrotaan aivan kaikki silti. Ennen en aina osannut olla siinä, hiljaa ja ihmetellä, mutta nyt sekin onnistuu. Kuin olisi turvassa. Sellainen pieni huomaavaisuus, että kävellään yhtä matkaa kotiin, kun olen aiemmin muussa yhteydessä maininnut, että kotikaupunki ei ole yhtä turvallinen kuin ennen talven tapahtumien jälkeen. Semmoista hiljaista, väsynyttä, aamun aavistavaa kävelyä arvostaa. Siitä haluaa pitää lujaa kiinni.

Trent

2007-04-10T23:30:00.000+03:00

Trent tuli ja meni. Trent oli aika ihana, mutta keikasta jäi ikävä maku suuhun. Hikinen ja paha. Ei encorea, lyhyt setti, hieman yli tunti. Tiedä oikein mitä ajatella, kun pitkät miehet vain runnoivat eteen. Sellaiset 195 senttiset hujopit.

Parasta oli metelin voima. Kun on pitkään kuunnellut keikkoja, joissa soitetaan pitkiä sooloja ja panostetaan laatuun, niin sitä unohtaa, mikä merkitys on basson paukkeella. Kun se vyöryy aaltona lavalta ja tulee lattian läpi niin, että sitä luulee sydämensä saaneen ylimääräisen pumpun. Ensin oma, sitten lattia, sitten oma. Se on hurja tunne.

Jos jumalkompleksin omaava mies olisi astunut alas lavaltaan ja pyytänyt minua mukaansa Los Angelesiin, olisin sen enempiä miettimättä mennyt. Sellaisia ne jumalkompleksin omaavat miehet ovat.

Ja ne lamput. Ne oli kivat. Tuli mieleen Foucault'n heiluri.

Disco koko yönä

2007-04-08T15:48:00.000+03:00

Suhtaudun epäilevästi ajatukseen lähteä "vain tanssimaan". Aikainen lätkämatsi ja siinä sivussa tissutellut sandelsit ovat saaneet vakuuttumaan oman sängyn ylivoimaisuudesta. Mutta kello on vasta kymmenen ja perhettään käsittämättömällä kärsivällisyydellä hoitava ystävä suhtautuu ajatukseen kannustavasti. Vartin kävely pikkupakkasessa keskustaan muuttaa mielen. Tutun baarin sisällä on yhtä rähjäistä kuin ennenkin, panikoin hetken, mutta päätä kääntämällä näen tutun levollisen katseen. Silloin minusta tuntuu, että lähtisin ihan mihin tahansa. Seuraavat kaksi ja puoli tuntia tanssin niin, että hengästyn ja hiki sumentaa silmät paksusta ripsivärikerroksesta huolimatta. Uusituista kaiuttimista tulvii tuttua rockia, poppia, riehuttavaa, fiilisteltävää musiikkia, joka haukkaa sisäänsä, enkä jaksa välittää, vaikka muuten tyhjän lattian reunoilla seisoo baarissa joka viikko käyviä nyrpistelijöitä. Tunnen outoa läheisyyden kaipuuta, kun vanha ihastus tulee seisomaan taakse, hipaisee kevyesti olkapäätä ja halaa niin lujaa, etten tahtoisi koskaan päästä irti. Mietin miksi en saa katsoa noita uskollisia silmiä joka viikko, mikä ajaa ihmiset erilleen. Kuusisataa kilometriä on lopulta yhtä lyhyt matka kuin päivittäinen viiden metrin ylittämätön kuilu.

Seinä

2007-04-06T21:58:00.000+03:00

Yön aikana vesi on humahtanut vapaaksi. Jään reunalle kerääntyy sorsia, huomaan illalla kadotettuani yhden päivän olemiseen, pingotettuun hymyyn, elämästäni kertomisen välttelyyn. Uni on minussa kiinni pitkin päivää, kyhnyttää pohjetta, kerjää takaisin sänkyyn. Kun aurinko laskee, kävelen sillan yli kaupunkiin. Kuten usein ennenkin, mietin miksei täällä kuvata dystopista tieteiselokuvaa. Jokin on muuttunut. Olen kadottanut kotini, lapsekkaan riemun tunteen, ja värähdän, kylmästä tai itkemisen pakosta.

Kaukana

2007-04-05T22:04:00.000+03:00

Suihkussa inahdan, kuin joskus öisin. Junassa asettunut luita jäytänyt kylmyys sulaa, silmistä valuu suolaista hikeä, pullon sihinä katoaa suun sisään. Piiskaan kiukaasta ulos niin kipakan kuumuuden, että nahka punoittaa. Tuijotan käpertyneenä polvien yli teatterin ikkunoista auringonlaskua, jäätynyttä suistoa. Etelä minusta kuoriutuu jokaisen raapimisjäljen myötä pois, pohjoisen pikkukaupungin tyttö istuu ja ihmettelee, että miten tästä taaskin näyttää selviävän. Hyvä olla poissa, hyvä olla kaukana, mutta ajatukseni kääntyy sinuun ja rantasaunaan, olisitko siellä nyt, samaan aikaan.